Kun mieli särkyy

Mietin kauan, kerronko täällä blogissa näin henkilökohtaisesta asiasta, mutta päädyinpä siitä nyt sitten kertomaan.
Haluan purkaa mieleni päällä olevia asioita blogiin, koska omista ajatuksista puhuminen muille helpottaa oloa kovasti.

Teksti on varmasti katkonaista ja poukkoilevaa, koska aiheesta kertominen on niin vaikeaa ja puhuminen siitä loogisessa järjestyksessä on aika mahdotonta. Mutta mennäänpäs asiaan..

Alakoulusta lähtien erilaiset ääniharhat ovat olleet osa eläämäni. Ääniä oli monta ja niillä kaikilla oli oma roolinsa. Äänet olivat pääsääntöisesti naisen ääniä, mutta välillä äänessä oli myös mies.

Ääniharhat alkoivat silloin, kun koulukiusaaminen meni fyysisen satuttamisen puolelle. Ensimmäisen kerran ääniä kuullessani luulin niiden olevan jonkun oikean ihmisen puhetta. 
Meni hetki, ennen kuin sisäistin niiden kuuluvan omasta päästäni. Jokainen voi kuvitella, miltä pienestä lapsesta tuntuu, kun pään sisällä alkaa kuulumaan ääniä.

Aluksi äänet olivat tukenani erilaisissa kiusaamistilanteissa. Ne tsemppasivat minua ja kertoivat, että kaikki järjestyy. 
Pikkuhiljaa äänet alkoivat kuitenkin kuulostaa negatiivisilta. Ne kertoivat, että kiusaaminen oli oma vikani. Ne sanoivat minun olevan heikko ja huono ihminen. Aloin kuulla ääniä myös kiusaamistilanteiden ulkopuolella.

Äänten negatiivinen sävy paheni pahenemistaan. Ne haukkuivat ja nimittelivät minua, eivätkä jättäneet hetkeksikään rauhaan. Yritin peloissani tivata ääniltä, miksi ne kiusaavat minua. 
En kuitenkaan pystynyt keskustelemaan äänten kanssa, enkä nähnyt niitä. Helvetti jatkui.

Jossain vaiheessa äänet käskivät minun alkaa satuttamaan itseäni. 
"Vedä ranteet auki, tai sinua aletaan kiusaamaan kahta kauheammin!"
"Tapa ittes, ei sua kukaan jää kaipaamaan!"
"Ulkovarastossa on köyttä, hae se ja hirtä ittes metsässä."

Noihin aikoihin aloitin itseni satuttamisen, mutta en suinkaan äänten käskystä. Minulla oli vain niin paha olla, eikä kukaan tiennyt siitä. Minulla oli oltava lohdutuskeino.

Äänet eivät jättäneet rauhaan kotonakaan. 
"Tönäise äitisi kuumaa uunia päin, kun hän kumartuu ottamaan sieltä ruokaa!"
"Ihmettele suureen ääneen ruokapöydässä, miten äiti onkin voinut tehdä näin pahaa ruokaa.!
"Kun pienempi sisaruksesi esittelee innoissaan tekemäänsä piirustusta, ota se hänen kädestään ja silppua se. Muista myös sanoa, että se on ruma ja että kuka tahansa piirtäisi paremmin."

Myös niinä lukemattomina valvottuina öinä äänet olivat seuranani. Ne herättivät minut juuri, kun olin nukahtamaisillani ja pitivät minua hereillä. 
"Jos nukahdat, ilmestymme sänkysi viereen.."

Yritin elää elämääni äänistä piittaamatta. Se oli kovin vaikeaa, mutta yritin silti. Kukaan ei tiennyt niistä, enkä halunnut hullun leimaa otsaani hakemalla apua niihin.

Yläkoulussa ollessani äänet käskivät minua tekemään pääsääntöisesti itselleni erilaisia kauheita asioita, tai jotain pahaa tapahtuisi. 
"Viillä kätesi verille, tai jäät rekan alle."
"Hukuta itsesi, tai joku muu tekee sen."

Sitten äänet alkoivat uhkailla läheisilleni tapahtuvilla asioilla, jos en tottelisi niiden käskyjä. 
Tiedostin että äänet olivat pelkkää harhaa, mutta ne olivat niin selkeitä ja aidon tuntoisia, että oli vaikeaa ajatella niiden olevan vain kuvitelmaa.

Noihin aikoihin iäkäs mummuni joutui sairaalaan. Hän oli ollut siihen asti erittäin hyvässä kunnossa ikäisekseen, mutta hänen kuntonsa romahti uskomattoman nopeasti. 

"Tapa ittes, tai mummu kuolee. Halutako todella riistää isältäsi hänen oman äitinsä? Sisaruksiltasi rakkaan mummun?"

En totellut ääniä.
Meni pari päivää ja mummu nukkui pois. 

Se oli viimeinen niitti. Olin  aivan shokissa, enkä kyennyt tekemään yhtään mitään. Mummu oli menehtynyt.
Hän ei enää ikinä tulisi takaisin. Minun takiani!
Mummu oli kuollut oman itsekkyyteni vuoksi. Olisin voinut estää sen toimimalla äänten käskyjen mukaan.

Minun oli todella vaikeaa olla hautajaisissa. 
"Tämä on sinun syytäsi!"
"Viaton ihminen kuoli sinun takiasi. Olet hirviö!"

Noihin aikoihin äänet katosivat lähes kokonaan hetkeksi, mutta tilalle saapui hirvittävän valtava syyllisyys. 
Se kevät meni kuin sumussa. Hain opiskelupaikkaa ja päätin peruskoulun. 

Meni kauan aikaa. Äänet olivat läsnä jokapäiväisessä elämässäni enemmän tai vähemmän.
Eräänä iltana sain sanottua salaisuuteni eräälle minulle hyvin tärkeälle ihmiselle jutellessamme maailman menosta.
Onneksi sen tein, sillä se oli ensimmäinen askel kohti toipumista.


Sain puhuttua äänistä terapiassa ja se helpotti oloani aivan valtavasi. Alkuun tosin äänet kiusasivat voimakkaammin ja sanoivat, että piinaavat minua yhä enemmän, jos kerron niistä.
En välittänyt äänistä, vaan jatkoin niistä puhumista terapiassa.


Minulle tehtiin paljon erilaisia tutkimuksia, joissa poissuljettiin erilaisia mielenterveyden häiriöitä. Pelkäsin, pelkäsin ja pelkäsin. Odotin saavani skitsofrenia-diagnoosin, tai jotain muuta vastaavaa. 

Mutta. 
Mitään sellaista ei tullutkaan. Minulla oli aikaisemmin todettu masennus ja se oli noussut näissä tutkimuksissa jälleen esille. Tuomion kuultuani itkin onnesta. Minulla on masennus, eikä mitään skitsofreniaa tai muuta!
Tiedostin, että masennuksesta voi parantua ja sillä hetkellä halusin sitä niin kovasti. Toipuminen lähti käyntiin.

Tänä päivänä äänet ovat poissa, kiitos terapian,  lääkityksen ja läheisten korvaamattoman tuen.
En edes muista, koska viimeksi olisin ääniä kuullut. En tiedä, ovatko ne kadonneet iäksi, mutta olen ikionnellinen, ettei niitä ole juuri tällä hetkellä. 
Nyt nautin joka ikisestä päivästä, nautin elämästä ilman ääniä. Olen ihan äärettömän kiitollinen.
Olen parantumassa ja elän täysin normaalia elämää.

Näin jälkikäteen en malta olla ajattelematta, miten paljon usko vaikutti ääniharhojen syntymiseen. Hetken mietiskeltyäni löydän paljon yhteistä äänien ja uskoon littyvien asioiden välillä.
Kipuilin jo ala-asteella uskonasioiden kanssa ja koin olevani ihan yksin ajatuksineni. 
Minun piti uskon vuoksi omaksua mielipiteitä, jotka eivät olleet omiani. Ajattelin asioista tietyllä tavalla, mutta se ei ollut omaa ajatteluani.
Olin uskovainen vasten tahtoani. En kokenut uskoa omakseni.
Myös äänet olivat osa minua, mutta ne eivät olleet omia aikaansaannoksiani.

Olisi mukava kuulla, millaisia ajatuksia kertomani teissä lukijoissa herätti. Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Sana on vapaa!

Kommentit

  1. Kommentoin nyt tähän, vaikka oikeastaan kuuluisi tuonne aikaisempaan postaukseen, jossa kerroit miten muut reagoivat sun uskosta luopumiseen.

    Käydään koulussa läpi perustuslakia ja siellä tuli vastaan mm. tämmöiset pätkät: "Oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhteiskuntaan" ja "Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen".

    Löytyy 2. luvusta ja 11 pykälä, mutta tulit heti mieleen kun nämä sattui kohdalle. Eihän näistä nyt varmaan oo apua mihinkään, mutta halusin kertoa, ettet ainakaan ole tehnyt mitään väärin luopuessasi uskosta, vaikka nyt muut vl uskoiset niin väittäisivätkin :) Muuthan ne olisivat rikkoneet uskonnonvapautta jos olisivat pakottaneet sut jäämään uskoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisevasta kommentista!
      En itse ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minulla on laki takana valitessani
      uskontoon kuuluvuuden ja kuulumattomuuden välillä. Olipa se valinta sitten kumpi tahansa.
      Opiskeluintoa ja mukavaa syksyä sinulle!

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Ja jos tuli kahdesti, kuten mulle näkyy nii ihan itseäni puolustellen, en kyllä klikannut "julkaise" kun kerran, mutta nämä luurithan tiedetään :D

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoisia, jopa tosi rankkoja ajatuksia.. Tsemppiä!


    http://emmikristiinan.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  6. Ei ole omia kokemuksia mutta jostain muistan lukeneeni että mielenterveysongelmat ovat tosi yleisiä lestadiolaistytöillä. Mistähän lie johtuu? Ajattelen että moni varmasti kokee elämänhallintansa olevan huono jo nuorena kun aina pitää olla valmis raskauteen ja kun lestadiolaisnaisen rooli on niin kapea & yksipuolinen. Itsellänikin on hieman taipumusta alakuloon, ja ehkä lestataustalla voi olla sen kanssa jotain tekemistä, sillä turhan moni vl-tuttu ja ystävä kärsii ihan todellisesta masennuksesta. Onneksi sinun tilanteesi on parantunut etkä kärsi äänistä enää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas mukavan pohdiskeleva kommentti!
      Itse en lähde ottamaan kantaa lestadiolaisäidin rooliin liittyviin asioihin, kun omakohtaista kokemusta siitä ei ole.
      On kuitenkin totta, että esimerkiski vanhoillislestadiolaisilla äideillä erilaisten mielenterveysongelmien, kuten masennuksen esiintyminen on suhteellisen yleistä.
      Se taas on varmasti hyvin yksilökohtaista, vaikuttavatko juuri uskonnolliset asiat ja tekijät mielenterveysongelmien syntyyn.
      Ihanaa syksyä sinulle!

      Poista
  7. Moi!

    Perustin keskustelu- ja vertaistukifoorumin mielenterveysongelmista kärsiville. Aiheina on mm. ahdistus, masennus, paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja muita.

    Tervetuloa mukaan keskustelemaan jos kiinnostaa! :)

    https://www.hullujenhuone.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!
      Mielenterveysongelmista kärsivien keskustelu- ja vertaistukifoorumin perustaminen on aivan mahtava juttu. Peukku sille!
      Toivottavasti mahdollisimman moni löytää foorumille ja saa keskustella siellä mieltä painavista asioista.
      Käyn ehdottomasti itsekin tutustumassa sivustoon.
      Ihanaa syksyä sinulle!

      Poista

Lähetä kommentti

Asiallinen kommentointi on suotavaa ja tervetullutta :)