Tynnyrissä kasvaminen ja sen seuraukset

Monien muiden vanhoillislestadiolaisuudesta eronneiden tavoin koen olevani tynnyrissä kasvanut. Uskonnollisen vakaumuksen rajoittaman maailmankatsomuksen vuoksi olen joutunut kärsiä paljon ja käydä monia kovia taisteluita. Ajattelin kertoa oman kipeän tarinani tynnyrissä kasvamisesta ja sen seurauksista.
Synnyin tähän maailmaan, uskovaiseen perheeseen, jumalan valtakuntaan, tynnyrin sisälle. Ensimmäiset elinvuoteni kuluivat sukkelasti.
Opin hymyilemään, ryömimään, konttaamaan, kävelemään.
Tutustelin vanhempiin sisaruksiini ja sain lisää sisaruksia. Aloin pikkuhiljaa omaksumaan uskovaisten tavat ja ajattelumallin.
Elin tavallista uskovaisen lapsen elämää autuaan tietämättömänä siitä, mikä minua ympäröi.
Aika kului, minä kasvoin ja vartuin vuosien saatossa. Opin puhumaan, juoksemaan ja ajamaan pyörällä.
Usko ja sen mukanaan tuomat tavat olivat juurtuneet minuut tukevasti, enkä osannut koskaan epäillä niitä.
Aloitin päiväkodin ja sain paljon uusia ystäviä, joista suurin osa oli epäuskoisia.
Aina joskus he kertoivat minulle erilaisista elämäntavoistaan ja minä kuuntelin kiinnostuneena: en ollut juurikaan kuullut maailmasta, josta he puhuivat. Elokuvareissut, kokeilut äidin meikkipussin sisällöllä, biisit, bändit ja teatterit olivat ihan uusia tuttavuuksia minulle.
Kertoessani kotona päiväkotikavereideni kanssa käydyistä keskusteluista, sain kuulla, että maailman kaunes on petollista. Minulle sanottiin, sielunvihollinen saa synnin houkutukset näyttämään kauniilta ja koristeellisilta, että syntiin lankeaminen tapahtuisi mahdollisimman helposti. Vanhemmat kertoivat myös, että sielunvihollisen tärkein tehtävä oli saada meitä uskovaisia luopumaan uskosta.
Jollain tasolla uskoin vanhempieni selityksen, mutta päiväkoti-ikäisen tytön hoksottimet olivat jo niin terävät, että osasin epäillä heidän kertomaansa.
Eräänä iltana saapuessani kotiin erään päiväkotikaverini syntymäpäiviltä, minut istutettiin pöydän ääreen keskustelemaan.
Olin tanssinut muiden mukana syntymäpäivillä ja kotiin tullessani kertonut siitä innostuneena vanhemmilleni. He kauhistuivat siitä, että olin joutunut syntiin ja pitkän keskustelun jälkeen he saarnasivat minulle sen anteeksi. Minun oli vaikea käsittää, että olin tehnyt tosi, tosi väärin. Ei minulle tullut syyllinen olo.
Muistan joskus värittäneeni varpaankynteni violetilla puuvärillä, koska se näytti mielestäni hauskalta. Siitäkin seurasi ankara keskustelu siitä, etteivät uskovaiset lakkaa kynsiään. Keskustelun päätteeksi sain uskoa senkin synnin anteeksi.
Eräs päiväkotikavereistani oli saanut korvakorut ja esitteli niitä minulle ylpeänä. Minä halusin sellaiset myös ja menin kysymään vanhemmiltani, olisiko minun mahdollista ne saada. Se oli taas uusi järkytys vanhemmilleni ja uuden keskustelun paikka. He miettivät, olivatko päiväkodin muut lapset minulle huonoa seuraa. Isä mainitsi sivulauseessa päiväkodin vaihtamisen. Muistan loppuelämäni ne katkerat kyyneleet, kun luulin, että joudun vaihtamaan päiväkotia. Korvakorujen pyytäminen korjattiin anteeksipyytämällä ja- antamalla.
Päiväkodin jälkeinen esikouluaika hujahti nopeasti ohi ja peruskoulu alkoi. Koulussa alettiin opettamaan paljon sellaisia asioita, jotka olivat ristiriidassa uskoni kanssa.
Sain ensimmäisen kerran ikinä kuulla muun muassa homoudesta, avoliitosta, ehkäisystä ja siitä, miten lapset saavat akunsa. Se oli valtava shokki minulle ja väitin kiven kovaa opettajan valehtelevan.
Muistan eräänkin kerran väitelleeni opettajan kanssa esimerkiksi siitä, onko lapsia mahdollista saada ennen avioliittoa.
Kun minulle oli lukemattomat kerrat väännetty asioita rautalangasta, ajattelin, että vain epäuskoiset elävät niin ja että tämä tieto ei koske meitä uskovaisia.
Pidin kannastani kiinni, enkä kotoa tulevan kannustuksen vuoksi tajunnut päästää siitä irti. Kun tunsin itseni tarpeeksi nolatuksi monien kiusallisten luokkatilanteiden jälkeen, aloin ymmärtää, että se “ainoa oikea totuus” onkin täyttä valhetta. Aloin ymmärtää, että uskovaisten lapset saavat alkunsa ihan samalla tavalla, kuin epäuskoisten ja että avioliitto ei ole ehto lasten hankkimiselle. Tunsin itseni todella petetyksi.
Aloin järkeillen miettiä uskonasioita. Järkeily tosin oli syntiä, jonka sain uskoa anteeksi.
Kasvoin kasvamistani ja ala-asteen ensimmäiset vuodet kuluivat. Ensimmäiset murrosiän merkit alkoivat ilmaantua suhteellisen aikaisin.
Ulkonäköni ja muotoni alkoivat muuttua ja ajatusmaailmani siinä samalla.
Pojat alkoivat kiinnostaa hieman eri tavalla, kuin aikaisemmin.
Olin palavasti ihastunut erääseen poikaan ja tunne osoittautui molemminpuoliseksi. Ymmärsin kuitenkin, etteivät vanhempani hyväksyisi suhdettamme.
Aloin tapailla poikaa salaa. Valehtelin lähteväni lenkille tai kaverille, jotta voisimme nähdä kouluajan ulkopuolellakin.Tapasimme kuitenkin lähes aina koulun nurkilla.
Meillä oli tapana halailla paljon. Tiesin sen olevan syntiä, mutta en välittänyt. Minulle uskon sääntöjen noudattamista tärkeämpää oli se tunne, jonka toisen pojan läheisyys sai aikaan.
Ennen ensimmäistä suudelmaamme panikoin. En ollut koskaan nähnyt vanhempieni suutelevan, joten mallia siihen ei löytynyt kotoa. Se oli ensimmäinen "synnillinen" asia, joka minun piti opetella.
Kun ensimuiskaus sitten tapahtui, oli tilanne kaikkea muuta kuin romanttinen. Molempia jännitti ja tilanne oli sekunnissa ohi.
Jossain vaiheessa suhteemme sai tylyn lopun, kun vanhempani pääsivät perille salaisuudestamme. Puhelimeni takavarikoitiin ja viestikeskustelumme luettiin tarkasti läpi. Minut pakotettiin kirjautumaan facebookiin ja näyttämään pojan kanssa käydyt keskustelut.
Myös puheluhistoria pojan kanssa selvitettiin tarkasti.
He soittivat pojan vanhemmille ja sanoivat, ettemme saisi olla enää missään tekemisissä. He toivat esille uskonnollisen vakaumuksen ja sanoivat minunkin olevan uskovainen. Tunsin niin suurta vääryyttä, etteivät sanat riitä kertomaan. Tunteeni poikaa kohtaan poljettiin maahan uskon teräskärkisaappailla.
“Uskovaiset eivät toimi näin!”
Se oli elämäni katkerin päivä. Tunsin itseni valtavan nöyryytetyksi ja väärinkohdelluksi.
Puhelun myötä pojan suhtautuminen minuun muuttui täysin: hänestä tuli pahin kiusaajani.
Tapahtuman myötä en saanut enää liikkua muista uskovaisista lapsista muodostuneessa kaveripiirissäni, koska siihen kuului poikia. Selitys oli seuraava: “Tuon ikäiselle, lapselle, ei kuulu tällaiset seurustelujutut!”
Facebookissa olemistani rajoitettiin rankalla kädellä. Jos olin lisännyt jonkun pojan kaverilistalleni tai tykännyt hänen julkaisustaan, siitä seurasi vakava keskustelu, sekä anteeksipyytäminen ja -antaminen.
Noihin aikoihin liittyi myös ensimmäiset alkoholikokeiluni. Tupakka oli tullut kuvioihin jo paljon aikaisemmin.
Pikkuhiljaa alkoi kunnon kapinointi. Kapinoin ihan kaikkea vastaan: uskon sääntöjä, vanhempia, opettajia. Kotiintuloaikoja, koulun rajoja, kotitöitä. Mutta ennen kaikkea kapinoin sitä vastaan, että minun oli pakko olla uskovainen. Että minun oli pakko tuntea joka ikisestä asiasta katumusta ja syyllisyyttä ja pyydettävä anteeksi. Että joka risahduksesta piti keskustella illalla monta tuntia. Että en saanut ajatella omilla aivoillani ja muodostaa omia mielipiteitäni. Että en saanut elää normaalia sen ikäisen nuoren elämää.
Se johti siihen, että tilanne ikään kuin räjähti käsiin ennen pitkää..
Maailmasta oli tullut minulle tärkeä ja halusin jättää uskovaisen elämän kauas taakseni. En kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, joten yritin näyttää valintani teoilla.
Eräänä päivänä olin koulussa tehnyt itselleni korvareiät hakaneuloilla, jotka olin lukinnut korvanlehteen ikään kuin korvakoruiksi. Kun vanhempani huomasivat tekoseni, he puhuivat minulle uskonasioista ja siitä, että ovat huolestuneet minusta. Vähät välitin äidin kyyneleistä ja isän huolestuneesta katseesta.
Koska korvakorutempaus ei osoittautunut toimivaksi, kokeilin muita keinoja. Ihan kaikkea mahdollista ja niin typerää, etten kehtaa edes kertoa.
En kuitenkaan onnistunut tavoitteessani kieltää usko teoilla, joten kaksoiselämäni alkoi.
Yläasteelle siirtyessäni en tuntenut enää kuuluvani uskovaisten joukkoon. Seuroissa, raamattuluokissa ja nuortenilloissa käynti ei kiinnostanut pätkän vertaa. Niiden tilalle oli tullut kaikenlaista muuta uutta ja hauskaa. Kaksoiselämä alkoi kuitenkin ennen pitkää käydä äärimmäisen raskaaksi.
Oli vaikeaa ryypätä vanhempien selän takana, oli vaikeaa tapailla “huonoa seuraa” olevia kavereita salassa.
Korvakorut ja meikit oli otettava pois ennen koulusta kotiin menoa ja maailmalliset vaatteet pestävä äidin selän takana.
Odotin sopivaa hetkeä kertoa uskosta eroamisestani vanhemmille. Mietin ja pohdiskelin sopivaa tapaa. Aika juoksi eteen päin.
Vihdoin tuli se päivä, jolloin olin tarpeeksi vahva riuhtaisemaan itseni irti.
Siihen päättyi kaksoiselämäni.
Minun oli alettava rakentaa täysin uutta, ikiomaa ajausmaailmaani. Minun täytyi alkaa muodostaa omia mielipiteitäni ja kyseenalaistamaan opittua arvomaailmaa.
Se oli äärimmäisen rankkaa, mutta sitäkin mahtavampaa.


Vielä tänä päivänäkin minun on vaikeaa muun muassa tehdä itse päätöksiä ja muodostaa omia mielipiteitä. Tilanne kuitenkin helpottuu päivä päivältä, koska nyt ymmärrän, mistä kaikki johtuu. 
Kestää varmasti kauan, että prosessi on ohi ja tunnen olevani kokonaan ehjä. Onneksi minulla on käytettävissä kaikki maailman aika.
Elämässäni on kääntynyt uusi sivu, tarina saa jatkua.


Kommentit

  1. Mielenkiintoista pohdintaa jälleen.
    Ottaa varmasti aikaa kuten sanotkin, mutta toisaalta olet niin nuori ja varhaisessa vaiheessa irtautunut, että ehdit hyvin muodostamaan ja saamaan terveen-, vahvan- ja ennen kaikkea sinun itsesi valitseman tavan elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisevasta kommentista!
      Uskon vahvasti itsekin siihen, että ajan kanssa tilanteeni selkiytyy ja pääsen tasapainoon asioiden kanssa.

      Poista
  2. Olipa mahtavaa törmätä blogiisi! Arvostan kovasti rohkeuttasi ja iloitsen että olet päässyt irtautumaan yhteisöstä. Itse olen monen lapsen äiti ja irtautuminen yhteisöstä haaveissa, monta monta vuotta siitä jo haaveillut mutta asian vaikeus on sitä luokkaa että lopullista päätöstä on äärettömän vaikea tehdä. Minulla on mm 8. luokkalainen tytär, sen ikäinen siis kuin sinä silloin kun yhteisön jätit. Hän tietää äidin ajatuksista aika paljon ja ymmärtää. Hän on itsekkin sitä mieltä, ettei haluaa enää kauaa pysytellä vl-yhteissössä mutta suku on se pahin, miten he suhtautuisivat asiaan. Monesti sitä miettii että miksi minä, aikuinen ihminen, en voi elää ja antaa lapsieni elää niin kuin haluaisin. Pelko on se suurin asia. Sinulle toivotan onnellista elämää, vaikutat vahtavalta ja rohkealta ihmiseltä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, mahtavaa että löysit tänne! :)
      On mielenkiintoista huomata, että nämä samat asiat koskettavat niin monia ja eri elämäntilanteissa olevia.
      Uskonnollisesta yhteisöstä irtautuminen ei tosiaan ole mikään pikkujuttu ja uskovainen lähisuku tekee siitä varmasti vielä haastavampaa.
      Omalla kohdallani pelko läheisten raktioista oli vahvasti läsnä päätöstä tehdessäni. Oli hyväksyttävä se, että välit mahdollisesti katkeaisivat joihinkin.
      Totuus kuitenkin on se, että meidän jokaisen on valittava oma tiemme. Omaa elämäänsä ei kannata pyhittää toisten miellyttämiseen.
      Toivotan sinulle rohkeutta ja voimia mahdolliseen päätöksentekoon. Kuuntele sydäntäsi, punnitse vaihtoehtoja. Asioilla on tapana järjestyä <3
      Mukavaa syksynjatkoa sinulle ja perheellesi!

      Poista

Lähetä kommentti

Asiallinen kommentointi on suotavaa ja tervetullutta :)