Usko, epäusko ja rippikoulu

Tunsin itseni hyvin isoksi, kun tervetuloa rippikouluun-esite eräänä päivänä pilkisti muun postin seasta.
Olin ilmoittautunut yhdelle Suomen kristillisten kansanopistojen järjestämistä rippileireistä.

Päivät kuluivat eteen päin ja viimeisenä koti-iltana alkoi vimmattu pakkaaminen: Mitä tulen tarvimaan viikon aikana, minkä voi jättää kotiin?
Mihin laukkuun pakkaan tavarani? Missä on raamattu ja muistiinpanovälineet? Onhan konfirmaatiovaatteet silitetty?

Olin kieltänyt uskoni jo hyvissä ajoin ennen rippikoulua ja "epäuskoisena" meno leirille jännitti kovin. Leiriporukassa (leiriläiset,isoset, isännät..) oli lisäkseni vain yksi toinen uskonsa kieltänyt. Tunsin siis oloni alusta lähtien melko ulkopuoliseksi.
Uskovaista esittämällä olisi varmasti ollut helpompaa päästä porukoihin mukaan, mutta se ei tullut kysymykseenkään. Leirillä oli minulle yksi ennestään tuttu henkilö, joka tiesi uskon kieltämisestäni.
En siis vetänyt uskovaisuusviittaa ylleni ja jälkeen päin ajateltuna hyvä niin.

Kansanopistolla järjestettiin samaan aikaan myös toinenkin rippileiri, jonne yllättäen menivät ainoat kaverini kotipaikkakunnaltani. Yritin kuitenkin pysytellä positiivisella fiiliksellä ja ajatella, että saisin leiriltä uusia kavereita.

Saavuin opistolle vanhempieni kyydissä. Olimme keskutelleet osan matkasta siitä, miten he toivovat sydämistään, että palaisin kotiin taas uskovaisena. Vaikka sisimässäni tiesin, ettei niin varmastikaan tulisi tapahtumaan, päätin kuitenkin pitää mieleni avoimena sillekin vaihtoehdolle.

Rippileirin ensimmäisenä iltana opistolla 

järjestettiin seurat, joihin myös leiriläisten vanhemmat oli kutsuttu.
Istuin vanhempieni vieressä ja toivoin seurojen alusta lähtien, että tilaisuus ja koko leiri olisi jo ohi.
Kun seurat olivat ohi ja lähtökahvit juotu, vanhemmat lähtivät kotimatkalle.
Tunsin itseni valtavan hylätyksi. Halusin soittaa heidän peräänsä ja pyytää, etteivät he jättäisi minua yksin.

Jaon huoneen kahden aivan oudon tytön kanssa. Järjestely meni valitettavasti alusta lähtien vähän penkin alle.
Kävi ilmi, että tytöt ovat olleet parhaita kavereita keskenään jo päiväkodista asti. Heillä oli omat juttunsa ja puheenaiheensa, joista minä en tiennyt mitään.
Sen lisäksi he olivat ujoja ja hiljaisia ja he pelkäsivät, että epäuskoni tarttuisi heihinkin.

Oppitunteja oli päivittäin 4-5. Osa tunneista oli ihan mielenkiintoisia, mutta suurimmalla osalla tunneista asiat menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Raapustelin muistiinpanovihkooni täyteen kukkasia ja epämääräisiä kiemuroita. Myös huoneen ikkunat ja kattolamput tuli laskettua ajan kuluksi monta kertaa. Muistan edelleen monen huoneen ikkuna- ja kattolamppulukumäärän ulkoa!

Kun tuli aika mennä isännän tentattavaksi ja kertoa 10 käskyä, uskontunnustus ja rakkauden kaksoiskäsky(?) ulkomuistista, muut leiriläiset panikoivat ja sanoivat, etteivät ole opetelleet niitä.
Nauroin sisäänpäin, minun ei niitä ole koskaan tarvinnut opetella, mutta muistan ne vaikka takaperin. Kyllä sieltä seurapenkistä näköjään jotain on tarttunut mukaan.

Leirin henkilökunta yritti parhaansa mukaan nostattaa yhteishenkeä leiriläisten välillä. Koko ajan kaikki huokailivatkin, että voi kun meillä on niin hyvä yhteishenki täällä. Juujuu, helppoahan se on sanoa, jos ei jää porukan ulkopuolelle!

"Se on elämän paras viikko, ota kaikki irti siitä!" monet rippikoulun käyneet olivat sanoneet minulle.
Ajattelin, että jos tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa, niin millaistahan se elämän kaikista huonoin aika sitten olisi.

Laskin joka päivä tunteja leirin loppumiseen. Halusin niin kovasti kotiin!
Kun kotoa soiteltiin ja laitettiin viestejä, annoin heidän ymmärtää, että leiri menee hyvin ja nautin olostani. En halunnut tuottaa pettymystä.
Aika mateli viikon puoliväliin, mutta loppuaika sujui yllättävänkin nopeasti.

Leirin kohokohtia olivat lentopalloturnaukset ja päiväreissu metsään. Silloin sai edes hetkellisesti tuntea kuuluvansa porukkaan.
Myös isosten järjestämä sketsi-ilta oli mahtava!

Kun konfirmaatiopäivä viimein koitti, olin todella onnellinen! Edellisenä iltana oli laulettu hyvästelylauluja ja halailtu paljon. Kaikki itkivät leirin päättymistä.
Itkin itsekin, mutta ilosta! Selvisin viikosta ja pääsisin tänään kotiin, näkisin oman perheeni ja päivän päätteeksi saisin nukahtaa omaan sänkyyni!

Istuimme muiden leiriläisten kanssa kirkon etupenkeissä, tytöt vasemmalla puolella ja pojat oikealla. Tunnelma oli juhlava ja joiltakin osin myös kovin haikea.
Jossain kohtaa meidät leiriläiset kutsuttiin kirkon eteen.
Lauloimme rippilaulun, joka on yksi uusista siioninlauluista. Etsin laulun aikana katseellani vanhempiani ja kun näin heidät, kaikki viikon aikana kertynyt paha olo ja ikävä tahtoi purkautua siinä paikassa. Sain kuitenkin pidettyä itseni kasassa, kiitos kirkkoon eksyneen pääskysen, joka lenteli ja rääkyi kirkossa toimituksen ajan ja sai hymyn monen huulille!

Äiti itki koko tilaisuuden ajan ja isäkin näytti hyvin vakavalta. Olin hieman hämmästynyt heidän tunnereaktioistaan, mutta ehkä se oli heille jotenkin liikuttava hetki.
Tai ehkä he ajattelivat, että olen susi lammasten joukossa?

Kun konfirmaatio oli ohi, marssimme parijonossa kirkon pihalle ja muodostimme hyvästelypiirin. Käteltiin, halattiin, toivoteltiin hyvää jatkoa ja annettiin lupauksia jälleennäkemisestä.
Siinä tilanteessa tuli kyllä tyhjennettyä kyynelkanavat kunnolla.

Kun toiset oli hyvästelty, etsin vanhempani ja rutistin heitä kunnolla pitkän viikon jälkeen.
Ei mennyt kauankaan, kun isä kysyi liikuttuneella äänellä, enkö tosiaan haluaisi uskoa. No, en halunnut.

Lähdimme ajelemaan kohti kotia, jossa juhlavalmistelut olivat jo täydessä vauhdissa. Olin onnellinen siitä, että myös minun ripille pääsyni nähtiin juhlimisen arvoisena asiana, vaikken uskovainen ollutkaan.
Melkein kaikki kummit saapuivat onnittelemaan. Ilta sujui rattoisasti rupattelun ja kahvittelun lomassa. Juhlat olivat mielestäni onnistuneet.

Jälkeen päin ajateltuna rippikoulu oli kuitenkin positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan.
Siellä sain lisää tuulta purjeisiini ja entistä varmemman olon siitä, että tein oikean ratkaisun jättäessäni uskon. Ja että elämä kantaa.
Ymmärsin myös, että uskoa voi myös ilman erilliseen uskonlahkoon kuulumista ja että uskoa ei mitata teoissa.
Ajattelen, että usko ei ole riippuvainen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.