Seurustelu ja avioliitto

Tänään puhutaan hieman seurustelusta ja avioliitosta.

Itsellänihän ei tietysti ole kokemusta jälkimmäiseksi mainitusta, mutta syy siihen, miksi käsittelen niitä yhdessä, on yksinkertainen.

Uskovaisten keskuudessa seurustelu ja avioliitto ovat tiivis paketti ja liittyvät niin olennaisesti toisiinsa, että niitä olisi lähes mahdoton käsitellä erikseen.

Uskovaisen näkökulmasta katsottuna seurustelun tulee aina olla vakavaaa ja tähdätä avioliittoon. Uskovaiset eivät siis seurustele näyttämisen vuoksi, tai “kunhan nyt vaan on joku”-ajatuksella.

Seurustelu halutaan pitää "puhtaana" mikä tarkoittaa mm. seksuaalisesta kanssakäymisestä pidättäytymistä. Halailu, silittely ym. fyysiset hellyydenosoitukset kumppania kohtaan liikkuvat vähän harmaalla alueella. Muualla niihin suhtautuminen voi olla väljempää, kuin toisaalla.

Seurusteluaikana pari tutustuu toisiinsa ja viettää aikaa yhdessä. Ajanvieton tulisi kuitenkin tapahtua isommassa porukassa, koska kahdestaan ollessa vaarana on erilaisiin kiusauksiin ja synteihin joutuminen. 

Jos kuitenkin joutuu syntiin, on se mahdollista pyytää ja saada anteeksi evankeliumilla. Monet rukoilevat, että saisivat voimaa vastustaa seurusteluajan kiusauksia.

Uskovaiset haluavat etsiä kumppaninsa muiden uskovaisten joukosta. He luottavat siihen, että jumala antaa uskovasen aviopuolison, jos on antaakseen. Kaikille jumala ei siunaa aviopuolisoa.

Epäuskoisen kanssa seurustelevan usko kyseenalaistetaan. Sellainen seurustelu nähdään “hankittuna ristinä.” Yleensä tällainen parisuhde saa toisen osapuolen luopumaan uskostaan, tai joissakin tapauksissa toisen osapuolen “käsittämään parannuksen armon.” 

On toki sellaisiakin tapauksia, joissa toinen on säilyttänyt uskonsa toisen epäuskosta huolimatta.

Kun tunne sen oikean löytymisestä vahvistuu, kihloihin- ja naimisiinmenon kanssa ei yleensä aikailla. 

Vuosien seurustelua ei yleensä katsota hyvällä, koska pitkällä seurustelulla on omat vaaransa: mm. lihalliset himot ja halut.

Kihloissa olevalle parille pätee samat “säännöt” kuin seurusteluaikana: ei seksiä, suutelua, samassa huoneessa nukkumista, yhdessä asumista... Ajatellaan, että toinen on oma vasta papin aamenen jälkeen ja em. asiat kuuluvat vasta avioliittoon.

Kun hääkellot sitten vihdoin soivat ja pappi on antanut siunauksensa avioliitolle, on toinen vihdoin ikioma. 

Avioliitto nähdään jumalan asettamana liittona, joka on elämänmittainen. Se raukeaa ainoastaan silloin, kun toinen sen osapuolista menehtyy.

Eroaminen ei ole sallittua, olivatpa syyt minkälaisia tahansa. Tämä on mielestäni hyvin surullista, koska uskovaisissakin perheissä voi esiintyä esim. perheväkivaltaa.

Minulle on kerrottu, että joskus saattaa uskovaisillakin tulla sellaisia tilanteita ja ongelmia, että on pakko asua eri paikoissa tai nukkua eri huoneissa. Mutta avioero ei ole ratkaisu, eikä sallittua.

Näin esimerkkinä: avioliitossa oleva nainen hakee avioeroa, koska hänen miehensä on hyvin väkivaltainen häntä ja heidän yhteisiä lapsiaan kohtaan. Kun muut uskovaiset saavat kuulla asiasta, eroa hakenutta naista ei välttämättä pidetä enää uskovaisena. Ainakin hänen sydämentilaansa pohditaan ja usko kyseenalaistetaan.

Oma ajatusmaailmani eroaa aika paljon uskovaisten ajatusmaailmasta tässäkin tapauksessa. Haluan kuitenkin korostaa sitä, etten millään lailla halveksu uskovaisten toimintatapoja ja näkemyksiä. Itse asiassa arvostan todella paljon niitä, jotka pystyvät elämään uskonsa mukaan näissäkin asioissa.

Itse henkilökohtaisesti ajattelen, että vuosien seurustelu ennen kihloihin ja naimisiin menoa on vain hyvä asia. Eihän sitä toista opi tuntemaan vuodessa tai parissakaan kunnolla?

Koska en näe esim. fyysisiä hellyydenosoituksia ja muita uskovaisten synniksi luokittelemia asioita syntinä missään elämäni vaiheessa, ei kihloihin meno tai aviolitto toki käytännössä tulisi muuttamaan juuri mitään.

Silti haluan mennä joskus naimisiin elämänkumppanini kanssa.

Pidän mös yhdessäasumista ennen kihloja tai naimisiin menoa järjevänä: toisen oppii tuntemaan pohjimmiltaan vasta, kun jakaa arjen asiat ja talouden pyörittämisen yhdessä. Sitä oppii tietämään, mihin toinen jättää likaiset sukkansa tai mistä kohti se sitä hammastahnatuubia puristaakaan.

Mahdollinen eroaminen on myös helpompaa tässä vaiheessa, jos yhteiselo ei ota sujuakseen.

Ajatus kihloihin tai naimisiin menosta ihmisen kanssa, joka ei ole asunut päivääkään saman katon alla kanssani, on minulle vieras.

Mitä ajatuksia postaus teissä lukijoissa herätti? 

Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin kertomuksia ja kokemuksia asiasta! :)

Lopuksi vielä erään laulun sanat, jotka sopivat mielestäni hyvin seurustelu uskovaisena-teemaan.

Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan kotona koskaan rakkaillemme,

Tämä on sääntö ensimmäinen.

Emme saa sanoa toisillemme: "Mitäpä jos kaiken riisuisimme? Avaamme viimeisenkin portin"

Tämä on sääntö numero kaks.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle

ja rakastaa niiden rajoissa,

hiljentää risteyksiin ajoissa.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle

ja rakastaa niiden rajoissa,

kääntyä kotiin ajoissa.

Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.

Laskemme sisään ja iäksi viereen

Tämä sääntö kolmas jo on.

Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.

Emmekä elää voi omillamme

Tämä on sääntö lohduttomin.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle

ja rakastaa niiden rajoissa,

hiljentää risteyksiin ajoissa.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle

ja rakastaa niiden rajoissa,

kääntyä kotiin ajoissa.

Emme saa hylätä toisiamme

Entä jos sittenkin rakastumme?

Jos alussa yhdeksi meidät luotiin

Tämä on sääntö viimeinen

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle

ja rakastaa niiden rajoissa

hiljentää risteyksiin ajoissa

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle

ja rakastaa niiden rajoissa

kääntyä kotiin ajoissa.
(Anna Puu- Säännöt rakkaudelle)