Ihana lapsuus ja sen kääntöpuoli

Sain elää ihanan lapsuuden.
Minulla oli muutama hyvä kaveri, joiden kanssa vietin aikaa. 

Kuva täältä

Minulla oli turvallinen koti ja ehjä perhe. Äiti ja isä rakastivat toisiaan ja meitä lapsia. Vaikka meitä oli monta, riitti rakkautta ja huolenpitoa kaikille tasapuolisesti. 
Äiti oli lapsuudenaikani kotona hoitamassa meitä lapsia. Teimme aina kaikkea mukavaa yhdessä.
Isä oli paljon poissa kotoa. Yhteiset hetket hänen kanssaan olivat tärkeitä ja niitä osasi arvostaa.
Kotona oli aina rauhallista. En muista, että vanhemmat olisivat koskaan edes huutaneet toisillensa tai meille lapsille. Meillä ei paiskottu ovia, ei kiroiltu tai puhuttu muutenkaan rumia. 
Minun ei koskaan tarvinnut pelätä äidin ja isän kännisiä riitoja, eikä sitä, että he eroaisivat.

Viikonloppuna käytiin seuroissa ja pyhäkoulussa. Siellä näki muiden uskovaisten perheiden lapsia ja kuuli Jumalan sanaa. Saattoipa siellä solmia uusia tuttavuuksiakin.
Synnit pyydettiin ja annettiin anteeksi evankeliumilla siunaten, eikä vanhoja sovittuja asioita muisteltu sen koommin. Olipa asia mikä hyvänsä, pystyi sen evankeliumilla korjata.
Illalla oli turvallista nukahtaa iltasiunaukseen ja tuttuun iltarukoukseen.

Kaikella tällä oli kuitenkin kääntöpuolensa.

Uskonnollisen vakaumukseni vuoksi minua kiusattiin läpi ala-asteen. Kiusaaminen alkoi haukkumisella ja paheni asteittain mm. lyömisen ja pieksemisen kautta aina vaan pahempaan suuntaan. Vaikka kiusaaminen loppui yläasteelle siirryttäessä, oli vahinko jo ehtinyt tapahtua: kiusaaminen oli jättättänyt minuun niin syvät jäljet, että niihin koskee yhä edelleen, vuosienkin jälkeen. 

”Vitun lesta”- leimaa olen kantanut esikoulusta asti. Kaiken muun haukkumisen opin ajan kanssa kestämään ja sietämään, mutta aina, kun lestakortti lyötiin pöytään, jokin särkyi sisälläni. Se oli oikeastaan ainoa haukkumanimi, jolla minua pystyi edes satuttamaan. 
Mutta miksi ”vitun lesta”- haukkumanimi sattui enemmän, kuin esimerkiksi ”Huora, lutka, idiootti, kusipää, maailman rumin ihminen, läski, vajaa...” 
Ehkä sen vuoksi, että se ampu osui myös perheeseeni ja läheisiini. Tai jos rehellisiä ollaan, niin sen vuoksi, että se ei ollut ”itse hankittu” leima, vaan periytyi kotoa. En ollut itse sitä leimaa valinnut kannettavakseni.

Kuva täältä

Yläasteelle siirtyessäni minäkuvani oli aivan vääristynyt. Olin päivittäin ala-asteen aikana saanut kuulla olevani maailman rumin ja inhottavin ihminen, läski ja huora. Jossain vaiheessa olin itsekin alkanut uskomaan niin.  
Olin rakentanut itselleni särkymättömän kuoren, jonka sisään ei päässyt kukaan. Ulospäin olin iloinen ja nauravainen nuori, joka oli juuri ottanut pienen harppauksen kohti aikuisuutta ja itsenäisyyttä siirtymällä yläasteelle. Joka oli musikaalisesti lahjakas ja rakasti hevosia. Jolla oli paljon kavereita. Jolla meni hyvin, jolle kuului aina ”ihan hyvää.”
Kovan kuoren sisällä oli kuitenkin aivan äärettömän surullinen ja epävarma nuori tyttö.
Tulevaisuus näytti toivottomalta ja kaikki oli vain mustaa. Pelkäsin niin paljon elämää ja muihin ihmisiin luottamista. Itsetuntoni ei ollut palasina, se puuttui kokonaan. Tunsin itseni arvottomaksi ja huonoksi ihmisesksi. Olin aivan väsynyt elämään, enkä enää jaksanut. Halusin vain nukkua. Nukkuessa sain levähtää pienen hetken maanpäällisestä helvetistäni.

Väsymykseni huomattiin myös kotona. Vanhemmat olivat huolissaan ja yrittivät kovasti selvittää, mikä minua vaivasi. En puhunut noihin aikoihin heille omista asioistani juurikaan, joten he eivät saaneet tietää, mikä minulla oli. Lopulta he laittoivat yhdessä kouluterkkarin kanssa väsymykseni ja masentuneisuuteni murrosiän ja kasvamisen piikkiin.

Itseni satuttaminen oli noihin aikoihin minulle yksi harvoista asioista, joita koin pystyväni hallitsemaan ja kontrolloimaan itse. Se oli myös monesti päivän rauhoittumishetki.
Purin pahaa oloani muun muassa viiltelemällä-olo helpotti sitä mukaa, kun fyysinen kipu kasvoi henkistä kipua kovemmaksi ja veri alkoi valua.

Kuva täältä

Kun äiti huomasi ensimmäistä kertaa viiltelyjälkeni, hän meni täysin lukkoon. Hän ei aluksi osannut sanoa mitään. Hän vain piti kädestäni kiinni ja tarkasteli jälkiä järkyttyneenä.
”Miten sinä tällaista olet mennyt tekemään? Eihän uskovaiset tee näin!”
Keskustelimme illalla asiasta kolmistaan vanhempieni kanssa. Heitä ei kiinnostanut, miksi minulla oli niin paha olla, että satutin itseäni, vaan se, miten uskonasioideni laita oli. Heidän mielestään olin juuttunut tiukasti kiinni sielunvihollisen ansaverkkoihin ja sielunvihollinen laittoi minut tekemään itselleni pahaa. 
Vanhempieni painostuksesta jouduin pyytämään pahaa oloani ja viiltelyä anteeksi. He uskoivat, että evankeliumi hoitaisi minua ja viiltely sekä paha olo jäisivät pois. 
Tosiasiassa se, että joudun pyytämään anteeksi pahaa oloani, vain lisäsi sitä pahaa oloa ja ahdistusta. Ja kyllä, myös viiltelyä.

kuva täältä

Kotona oli aina rauhallista. Miksi?
Kotona ei mielestäni saanut näyttää kaikkia tunteita. Oli ihan ok olla iloinen, surullinen, pettynyt. Mutta esimerkiksi vihainen ei koskaan saanut olla. Vihaisuus oli kuin syntiä, josta piti tehdä parannusta pyytämällä anteeksi.
Isä ei koskaan huutanut, mutta silloin kun hän korotti ääntään vaikka vain hieman, menin paniikkiin ja aloin itkemään. Sen vuoksi vielä tänäkin päivänä saatan saada paniikkikohtauksen, jos näen tai kuulen miehen huutavan tai olevan vihainen.
Jos joskus paiskasi oven kiinni perässään, sai olla varma, että illalla siitä keskustellaan pahimmillaan monta tuntia ja sitä joutuu pyytämään anteeksi.
Sama homma päti mm. huutamisessa ja rumien puhumisessa.

Viikonloppuisin käytiin seuroissa, pyhäkoulussa ja raamattuluokassa kuuntelemassa jumalan sanaa. En koskaan muista lähteneeni mihinkään niistä vapaaehtoisesti, ilman pakottamista.
Seuroissa en ymmärtänyt puhujan puheesta sanaakaan, eikä saarna koskettanut minua ollenkaan. Tunsin pahaa oloa siitä. Enkö olekaan uskovainen, jos saarna ei kosketa minua? 
Seurapuheen päätteeksi sai aina uskoa kaikki synnit ja epäilykset anteeksi. Aikani minäkin yritin uskoa ”epäilyksiäni” anteeksi, oikein pinnistelin. Mutta eipä ne epäilykset sinne seurasaliin koskaan jääneet.
Seuroissa käynti ahdisti. En tuntenut kuuluvani joukkoon. Mitä enemmän seuroissa kävin, sitä enemmän tunne ulkopuolisuudesta vahvistui.

kuvatäältä

Anteeksipyytäminen ja -antaminen oli mukana jokapäiväisessä elämässä. Evankeliumia oli tärkeää kuulla joka päivä, koska ”ihminen tekee joka päivä syntiä ajatuksin,sanoin ja teoin.”
Synnit ja oma huono käytös saarnattiin anteeksi ”jeesuksen nimessä ja veressä.”
Joskus pyydettiin anteeksi ihan muuten vain, uskon vahvistukseksi.
Tämän takia anteeksipyytäminen ja -antaminen menetti ainakin minun kohdalla merkityksensä.