Kun kielsin uskoni

Nyt ajattelin kertoa tilanteesta, jolloin tein suurimman ja merkittävimmän päätökseni tähänastisessa elämässäni. 
Päätöksen, joka käynnisti valtavan tunteiden myllerryksen sekä sisälläni, että ympärilläni. 
Päätöksen, joka muutti lähes kaiken.
Tarkemmin sanottuna itse päätös oli jo ajat sitten tehty, mutta siitä ei vielä tiennyt kukaan. 
Pahoittelen tekstin katkonaisuutta. Näitä asioita on vaikeaa muistella ja jäsennellä.

Kielsin uskoni (=erosin uskosta) yläasteikäisenä, 8.lla luokalla. Vaikka olin tehnyt päätöksen uskosta luopumisen suhteen jo ala-asteella, asian esille tuominen ei ollut helppoa. 
Mietin kauan, miten ja missä tilanteessa kertoisin asiasta. Meinasin monesti ottaa asian puheeksi, mutta aina se vain jäi. Yritin jatkaa uskovaisen elämää, mutta se ei oikein onnistunut. En sopinut enää siihen muottiin, johon uskovaiset sopivat. Elin kaksoiselämää. Halusin kertoa tilanteestani, mutta pelkäsin ihmisten reaktioita. Pelkäsin jääväni ihan yksin.
Lopulta kerroin päätöksestäni vanhemmilleni erään riidan yhteydessä. 
He luulivat kauan, että tein eroamispäätöksen vain, koska olin vihainen.

Riitatilanne alkoi lähestyä loppuaan. Kohta minulle julistettaisiin evankeliumin ilosanomaa ja kaikki olisi  taas kuten ennenkin.. Vai olisiko? Saisinko nyt sanottua sen, mitä olen niin pitkään halunnut sanoa? Pelkäsin vanhempieni suuttuvan hirmuisesti tai romahtavan täysin edessäni. Päätin silti kertoa heille.

”Haluathan sinä vielä uskoa kaikki synnit anteeksi?”
-En halua.. En ole enää uskovainen!

Seurasi hetken hiljaisuus ja molemmat silmäparit tapittivat minua epäuskoisena.
Äiti purskahti itkuun, isä painoi hiljaa päänsä alas.
Muutama minuutti kului. Vanhemmat tarjosivat uudelleen evankeliumia, en halunnut vastaanottaa sitä. Äiti itki lisää, isä taisteli kyyneliä vastaan.

”Tarkoitatko, että sinä olet uskosta nyt sitten luopunut?”

Vastasin myöntävästi. Kysyin, olenko heille silti edelleen tärkeä. Vastaukseksi sain kaksi tiukkaa halausta ja ”tietenkin olet!” 
Siihen keskustelumme loppui siltä erää. Äiti ja isä lähtivät huoneestani. Äiti itki isän kainalossa, isäkin taisi itkeä. Minä jäin yksin huoneeseeni ajatusteni kanssa. Olo oli epätodellinen: nytkö minä tein sen? 
Sinä yönä huoneessani ei nukuttu. Eikä varmaan vanhempienkaan huoneessa. He olivat perheestäni ensimmäiset, jotka kuulivat uutiset. 

Vaikka olin mielessäni käsitellyt ja kypsytellyt asiaa jo monta vuotta, tuli se silti itselleni odottamattoman isona asiana. Nyt olin riuhtaissut itseni irti, nyt minä olin vapaa. Olin valtavan helpottunut ja ylpeä itsestäni. Enää ei tarvitsisi elää kaksoiselämää!

Kuitenkin tuntui, että osa minusta puuttui. Minua ahdisti, koska en tiennyt mikä se puuttuva osa oli. Usko se ei ollut. Tai ehkä sittenkin oli. Se oli ollut osa minua niin kauan, että se vei mennessään myös osan minua ja identiteettiäni.
Yksi merkittävä ajanjakso elämästäni oli juuri päättynyt.

Muistan noihin aikoihin nähneeni voimakkaan unen. 
Olin unessa yksin. Kuljin pimeää käytävää pitkin ja edessäni oli ovi, johon oli kaiverrettu teksti: ”Tämä päättyy tähän.”
Tajusin sen tarkoittavan elämää uskovaisena. Hetken emmittyäni avasin raskaan, ummehtuneelta tuoksuvan ikivanhan puuoven. Ovi aukeni naristen ja sulkeutui takanani kumahtaen. Oven taakse jäi elämäni vanhoillislestadiolaisena. 
Edessäni oli lukemattoman monta uutta ovea, joiden takaa alkoi uusi tie. Oli yksin minun käsissäni, minkä oven avaisin. Minun oli valittava uusi tie, eikä kukaan voisi valita sitä puolestani. Minun oli päätettävä yksin, minkä oven avaisin ja mitä tietä lähtisin kulkemaan. 

Monena aamuna, kun astelin huoneestani alakertaan ja keittiöön, äiti purskahti itkuun nähdessäni minut. Myös päivän mittaan saatoin kuulla äidin nyyhkytystä vessasta, terassilta, milloin mistäkin. Halusin halata ja lohduttaa äitiä, mutta se tuntui jotenkin ristiriitaiselta: minä itse olin syy äidin suruun. Oli paha olla, kun tiesin että äidillä ja isällä oli paha olla. Halusin halata heitä tiukasti ja sanoa, että elämä jatkuu. He tosin ajattelivat, että minun elämäni ei jatkuisi kuoleman jälkeen taivaassa. En löytänyt sopivia lohdutuksen sanoja.

Isoveljeni hämmästyi kovasti kuultuaan päätöksestäni luopua uskosta. Ilmeisesti asia oli tullut hänelle aivan puun takaa. Hän ei kuitenkaan syyllistänyt minua ollenkaan, antoi minun puhua ja kuunteli vain.
Hän kyseli, miten vanhemmat olivat ottaneet asian ja millainen tunnelma kotona oli. Sain myös kuulla olevani hänelle rakas pikkusisko, huolimatta siitä olinko uskomassa vai en. 

Isosiskoni oli surrut kovasti kuultuaan asiasta. Vaikka asia ei tullut hänelle aivan puskista, oli hän  yllättynyt tilanteesta.
Hän kuitenkin sanoi kunnioittavansa päätöstäni ja kertoi, että päätökseni uskon kieltämiestä ei vaikuttaisi väleihimme ainakaan hänen puoleltaan. Oli ihana kuulla, että kaikesta huolimatta tulisin olemaan hänelle edelleen yhtä tärkeä, kuin ennenkin.

Pienemmät sisarukseni kuulivat asiasta hieman viiveellä. Heidän suhtautumisensa minuun muuttui aika lailla. He olivat pelokkaita, eivätkä uskaltaneet aluksi edes puhua kanssani. He tuntuivat myös välttelevän seuraani. Nuorin veljeni tuntui ottavan asian kaikista raskaimmin.

Myös mummu sai tietää muutaman kuukauden viiveellä tapahtuneesta. Välttelin mummun tapaamista pitkään. Kun viimein tapasimme, hän puristi minua tiukasti kädestä ja kysyi kyyneltyvin silmin: ”Eikö se enää olekaan Jumalanterve?”
Hetken juteltuamme mummu sanoi hyväksyvänsä minut edelleen ja että olen hänelle edelleen tärkeä. Hän myös toivoi, etten unohtaisi mummua ja lopettaisi vierailuja hänen luonaan.

Muiden läheisten suhtautuminen uskoni kieltämiseen vaihteli laidasta laitaan. Osa itki ja kertoi rukoilevansa puolestani. Osa taas kunnioitti päätöstäni ja rehellisyyttäni.
Kun uutinen uskoni kieltämisestä levisi laajemmalle, kommentteja alkoi sadella enemmän:

”Kyllä me sinun puolesta rukoillaan, että Jumala avaisi sinun sydämen ja herättäisi tunnon.”
 ”Kyllä tuntuu siltä, kuin olis kuolema käynyt talossa.” 
”Olisitpa sinä ehtinyt vaikka kuolla nuorempana, niin ei olisi tällaista surua tarvinnut kokea!”
”Meillä on enää vain tämä ajallinen aika..toivoa minun ja sinun tapaamisesta taivaassa ei ole.”

Myös puhelin piipitti uskon kieltämisen aikaan ahkerasti:

”Mistä silloin ihmisrukka sinun sielus sijan saa, jos ei löydy nimeäsi kirjasta mi' avataan? Sinua muistaen xx xx.”
”Kuulin päätöksestäsi erota uskosta. Parempi, ettemme enää ole missään tekemisissä.”
”Mitä sä haet tolla sun päätökselläs? Huomiotako?”

Nämä ajat olivat todella rankkoja. En saanut päätökselleni oikein keneltäkään sellaista tukea jota olisin tarvinnut. Sen sijaan minun täytyi olla tukena sureville vanhemmilleni ja läheisilleni ja lohduttaa heitä.
Äiti itki joka päivä kaulassani uskon kieltämiseni jälkeen ainakin vuoden ajan. Kuinka hänellä ja isällä oli niin paha olla, kuinka tuntui siltä, että elämä ei jatkuisi. Kuinka hänen ja isän elämästä oli kadonnut ilo.
Vaikka vanhemmat eivät varmastikaan tarkoittaneet syyllistää minua pahasta olostaan, syyllisyys kaatui päälleni.

Eräänä iltana isän syke nousi hälyttävän korkealle. Muistan, kun äiti sanoi, että isän suru näkyy tällä tavalla. Ai mitä isä suri? No sitä, että kielsin uskoni. Minä siis olin syy isän tilanteeseen. Pelkäsin, että isä saa sydänkohtauksen ja kuolee. Onneksi tilanne kuitenkin meni ohi ja isän pulssi laski hiljalleen normaalille tasolle. Tarkkailin kuitenkin kauan sen jälkeen salaa isän kaulalla sykkivää kaulavaltimoa ja yritin arvioida, oliko syke normaali.

Oli raskasta seurata sivusta, kun lähipiirini suri päätöstäni. Osa näki mielessään syvän kuilun itsensä ja minun välillä. Kuilun muodosti ero välillämme-he uskoivat, minä en.
Sen vuoksi aloin jossain välissä vihata uskoa ja kaikenlaista uskonnollisuutta.Yritin puhua ongelmistani sen aikaisille kavereilleni, mutta vastaukseksi sain:
”Pääset paljon helpommalla, jos vain lakkaat välittämästä. Anna olla ja jatka elämääsi.”
MITEN VOI LAKATA VÄLITTÄMÄSTÄ JA JATKAA ELÄMÄÄ, JOS ITSE ONGELMASTA EI PÄÄSE IRTI?

Aloin myös miettiä, olisiko kaikille helpompaa, jos palaisin uskoon. Olisihan se varmasti ollut.
Ajattelin kuitenkin itseäni ja pysyin päätökseni takana toivoen, että parempia aikoja olisi edessä.

Vaikka minulla oli henkisesti todella vaikeaa, tiesin sisimmässäni tehneeni oikean valinnan. 

Kommentit

  1. Aika hirveitä reaktioita ihmisiltä, joita pidit perheenjäseninä ja läheisinä. Ei tuollaisia pitäisi kenekään päästää suustaan! Kummallista, että sinulle lykättiin vastuu myös isäsi terveydentilasta ja muiden ihmisten tunteista - eihän niistä nyt voi vastuussa olla kukaan muu kuin ihminen itse! Todella typerää, ettei tajuta että kuitenkin se uskosta lähtijä on se, jonka elämä ja etenkin sosiaaliset piirit muuttuu eniten, eikä edes siinä tilanteessa anneta rauhaa kasvaa ihmisenä omaksi itsekseen. :( Muille ihmisille sinun lähtösi on vain hetken "kärsimys", sillä aikuisen ihmisen kyllä pitäisi pystyä tunnetasolla käsittelemään tuollaiset asiat. Sinulle taas lähtemättä jättäminen olisi ollut pahimmillaan elämän mittainen kärsimys ja hukkaan heitetty elämä (jos olisit alistunut elämään koko elämäsi muiden toiveiden mukaan). Toivottavasti pääset yli noista ylilyönneistä; eihän nyt kukaan halua kuulla että joku ihan tosissaan toivoo että olisit mieluummin kuollut kuin tekisit omia, itsenäisiä elämänvalintoja :(

    Minulla on samantyyppinen tausta, mutta mitään noin älytöntä en onneksi joutunut kuulemaan. Yleinen vallalla oleva käsitys vaikutti kuitenkin olevan se, että nyt jokin "jumalan siunaus" otetaan minulta pois, ja tunsin miten lähipiiri oikein odotti jotain romahtamista, alkoholiongelmaa, sähläystä huumeiden kanssa tms hulluksi tulemista. Hyvä etteivät popcorneja olleet paistaneet valmiiksi. Todellisuudessa minulla menee paremmin kuin hyvin: on hyvä työpaikka, puoliso, oma talo ja olen oikein tyytyväinen elämääni. :) Toivon onnellista elämää myös sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisevista sanoista!
      Tuntuu todella ristiriitaiselta ajatella, että osan läheisteni mielestä tilanteeni on pahin mahdollinen, koska olen eronnut uskosta.
      Kuitenkin itsestä tuntuu, että asiani eivät ole koskaan olleet näin hyvin :)

      Tsemppiä myös sinulle ja mukavaa syksyn jatkoa!

      Poista
  2. Rohkea ja hyvä päätös! Pysy valitsemallasi tiellä vahvana!

    VastaaPoista
  3. Tunnetko tuttavapiiristä ketään muuta, joka olisi jättänyt uskon?

    VastaaPoista
  4. Surullisia reaktioita vanhemmilta, syyllistää ja johtaa lapsi tilanteeseen, että hänen pitää tukea vanhempiaan, kun vanhempien pitäisi tukea lasta ja rohkaista lasta elämään omaa elämäänsä ja rakastaa ehdoitta, vaikka (heidän mielestään) lapsi tekisi toisin kuin vanhemmat toivoisivat...! Vanhemmat itse ovat hengellisen vallankäytön verkossa ja koittavat pitää lapsensa samassa verkossa = vanhempien mielenrauhan vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullista, mutta totta. Minun kohdallani tilanne valitettavasti meni näin.

      Poista
  5. Hei! Ihana kirjoitus! Joka paljastaa todellisen vanhoillislestadiolaisuuden luonteen. Elämäntapa. Johon suurin osa meistä on aikanaan uskoteltu. Itselläni meni reilut 35 vuotta liikkeen parissa enempi ja vähempi kaksoiselämää viettäen. Sydän ei koskaan pohjinmiltaan istunut siihen muottiin. Ehkä seuroissa koin jonkinlaista hurmoshenkeä mutta heti tunti seuroista olin arjessa muukalaisena. Mitään ei saisi tehdä muuten olen helvetin porteilla. Kestää hetken kunnes pääsee kahleista pois. Vapaana on ihana olla. Itsellänikin 95% entisistä uskonkavereista ei oo missään tekemisissä. TÄlläistä se oo 2016 luvulla. Sellainen ei oo ystävä eikä kaveri joka hylkää ystävänsä uskonsa vuoksi. Voimia sinulle! Kiva palsta :) Tsemppia!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavasta kommentistasi!
      Pystyn hyvin samaistumaan kokemiisi tunteisiin.
      Olen myös kanssasi samaa mieltä siinä, että oikeaa ystväyyttä ja kaveruutta ei usko määrittele.
      Voimia myös sinulle ja mukavaa syksyn jatkoa! :)

      Poista
  6. Ite oon 12 ja kieltäny uskon. Erään nimeltämainitsemattoman syyn takia se tulee varmaan tänään julki. Pelottaa iha sairaasti. Mutta tsemppii muillekki��

    VastaaPoista
  7. Liekö räällt enää elämä, mutta sama päätös tehty jo kaksi vuotta sitten. Oon vain koko ajan viivytellyt kertomisessa - sitte rippikoulun jälkeen jne.. Nyt alkaa vain olla mutta täynnä kaksoiselämään, mutta en tiiä missä tilanteessa sen ottais esille. Tommonen riitatilanne ois helppo kertoo, mut riidellään todella vähän jne ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi!
      Täällä ollaan edelleen, vaikka blogi pitkää hiljaiseloa onkin viettänyt. Paljon tsemppiä sinulle ja rohkeutta päätöksen kertomiseen!❤
      Rehellisyys itselleen ja muille kannattaa aina :)

      Poista

Lähetä kommentti

Asiallinen kommentointi on suotavaa ja tervetullutta :)