Rakkaan papan muistolle

Hei taas!

Ajattelin julkaista erään koulutehtävän täällä blogissa, koska se käsittelee itselleni tärkeää ja myös vaikeaa aihetta. 

Tehtävän aiheena oli kertoa tilanteesta, jossa itselle tärkeä läheinen on menehtynyt. Päätin kertoa oman pappani poismenosta.

...

Elettiiin elokuun alkua. Olin juuri aloittamassa eskarin ja tunsin itseni kovin isoksi tytöksi. Olin vasta saanut ihka ensimmäisen koulureppuni, johon olin jo huolellisesti pakannut kaikki tarvittavat kouluvälineet.

Noihin aikoihin pappani oli lähdössä kuntoutusreissulle. 

Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos hänen mentyään yllättäen todella huonoon kuntoon, joten kuntoutusreissu vaihtuikin matkaksi sairaalaan. 

Sieltä hän ei enää palannutkaan kotiin.

Tunnelma oli lämminhenkinen, kun kävin katsomassa pappaa sairaalassa.

Hän oli laihtunut kovasti ja hänellä oli paljon kipuja. Pappa kuitenkin jaksoi hymyilla tuttuun tapaansa, eikä pilke silmäkulmasta ollut kadonnut minnekään.

Lähtiessäni sairaalasta, pappa katsoi minua silmiin, puristi kättäni molemmin käsin ja sanoi:

”Aina, kun olet auton kyydissä, muista turvavyö.”

Lupasin muistaa.

Se oli viimeinen kerta, kun tapasimme. Jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, etten tiennyt sen olevan viimeinen laatuaan: olimme papan kanssa molemmat mahdollisimman omia itsejämme, eikä tunnelma ollut surullinen.

Papan kuolinhetkellä olin hoidossa erään vanhemman pariskunnan luona. Muistan, kun he saivat vanhemmiltani puhelun, jossa heitä pyydettiin kertomaan minulle papan poismenosta.

Kun kuulin asiasta, mieleni valtasi tyyni rauhallisuus: papalla on nyt kaikki hyvin.

Hautajaisjärjestelyiden ajalta muistan vain läheisteni loputtoman surun. Muistan ihmetelleeni, miksi kaikki olivat surullisia.

Miksi muut itkivät, kun papalla ei enää ollut kipuja? Hän oli kauan toivonut kipujen loppumista ja nyt se tapahtui.

Miksi he itkivät, kun pappa oli päässyt taivaaseen? Sinne paikkaan, mihin hän niin kovasti tahtoikin päästä.

Miksi papan kuolema oli niin surullinen asia?

Itse olin onnellinen siitä, että papan tuskat olivat loppuneet. Ei minua itkettänyt.

Lapsen mieli on niin yksinkertainen.

Kun kävimme ensimmäistä kertaa papan kuoleman jälkeen mummulassa, hain tuttuun tapaan komerosta Kimble-pelin, jota aina pelasimme papan kanssa. Virittelin pelin valmiiksi pöydälle, missä olimme aina yhdessä pelanneet. Sitten hain hyllystä papan kuvan ja asetin sen minua vastapäätä. Peli alkoi ja pelasimme aivan, kuten ennekin.

Kun ikävä löi ensimmäistä kertaa vasten kasvojani, ei itkulle aluksi meinannut tulla loppua. Oli vaikeaa miettiä elämää ilman pappaa. Tuntui niin pahalle, kun ymmärsi, ettei pappaa enää näe.

Kimble-pelit papan valokuvan kanssa helpottivat ikävää aina vähän. Ehkä se olikin itkun sijaan minun tapani surra hänen poismenoaan pahimmasta alkujärkytyksestä selvittyäni.

Papan kuolema on osittain jäänyt minulla käsittelemättä henkisellä tasolla. Se ikään kuin jäi muiden ongelmien alle, jotka alkoivat hänen kuolemansa jälkeen. Voin kertoa, että tätä tekstiä kirjoittaessani itkin varmasti enemmän, kuin viimeisen parin vuoden aikana yhteensä.

Tällä hetkellä minulla on kova ikävä pappaa. En ole juurikaan surullinen, mutta kaipaus on ääretöntä ja ikuista. Pappa oli minulle tärkeimpiä ihmisiä maailmassa ja hänen kuolemansa on minulle edelleen kova pala, vaikka tapahtumasta onkin jo kulunut n. 11 vuotta. Vaikka olin silloin vain 5-vuotias, muistan nämä tapahtumat kuin eilisen päivän.

Nykyään ymmärrän reaktiot, joita papan poismeno läheisissäni aiheutti. Itsekin varmasti reagoisin samoin, jos sama tilanne tapahtuisi nyt.

Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen, miten rauhallisesti suhtauduin papan poismenoon. En ollut surullinen itse kuoleman vuoksi, vaan sen, ettemme enää koskaan näkisi.

Kuitenkin vahvin tunne, joka heräsi papan poismenon myötä, oli valtava kiitollisuus ja rauha.

Pappa ei enää ole kipeä. Papalla on kaikki hyvin.

Osaisinpa yhä suhtautua kuolemaan niin lapsenmielisesti. 

Turvavyön muistan aina kiinnittää autoon istahtaessani, olenhan luvannut papalle niin.

Rauha papan muistolle.