Menneisyyden voima

 Sunnuntai oli kääntymässä iltaan ja aurinko alkoi jo laskea. Ajomatkaa olisi jäljellä vielä kolmisen tuntia, eli olisi jo ihan pimeää saapuessani perille kotiin. Etsin radiosta sopivaa kanavaa, löytämättä kuitenkaan mitään mieluista kuunneltavaa. Kaksi päivää kestäneen hälinän jälkeen ei oikein jaksaisi mitään kauhean menevää.

Johanna Kurkelaa, Suvi Teräsniskaa, Yötä. Mainoksia. Lisää mainoksia, jotain viulun vingutusta, mainoksia, joku ruotsinkielinen ohjelma. Ja yhtäkkiä- lapsuudesta tuttu siioninlaulu. Tuntui, kun sydän olisi jättänyt lyönnin välistä.

"Maailman ystävä jos tahdot olla, paeta minne kuoloss' aikonet? Paeta minne vaivain ahdistaissa, kun mailman ystävät ei auttaa voi?"

Kyyneleet kihosivat silmiini. Kuuntelin lamaantuneena laulun sanoja. Halusin sulkea radion, mutta käteni puristivat rattia valkoisina.  Tunsin sykkeeni kiihtyvän ja veren kohisevan korvissani. Menin johonkin ihmeelliseen tilaan. Laulu tunkeutui korviini väkivaltaisesti ja puristi minut pieneksi ja liikkumattomaksi rusinaksi penkin ja ratin väliin. Oli pakko ajaa auto sivuun seuraavalle bussipysäkille.

Nousin ulos autosta tärisevin jaloin. Kävelin muutamia askelia, yritin hengitellä rauhallisesti. Tuntui, kuin joku edelleen puristaisi minua kasaan. Oli vaikea hengittää. 

"Oi, uskotonna kulkee ihmiskansa, ikuinen vaiva heillä eessä on. Oi, rientäkäämme heidän avuksensa, sisaret, veljet, aika lyhyt on!"

Palasin mielessäni takaisin seurapenkkiin viidentoista vuoden taakse. Puhujasetä kertoi maailman kalleimmasta aarteesta, uskon lahjasta. Lisäksi hän kertoi, että kun tuomionpäivä tulee, on myöhäistä enää tehdä parannusta. Silloin on vain kaksi joukkoa. Mihinkään ei pääse piiloon ja jos ei ole synnit anteeksi ja rauhaa Jumalan kanssa, joutuu ikuiseen kadotukseen. Siksi olisi tärkeää ahkeroida synnin poispanijana.

Kahdeksanvuotias minä ahdistui valtavasti puhujasedän kertomuksista. Muistan miettineeni, että jos jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, olisiko teoriassa mahdollista löytää piilopaikkaa mihin hän ei näkisi. Mietin myös, että jos ihminen tekisi itsemurhan, joutusiko hän silti tuomionpäivän kahtiajaolle. Tähän tuli seurapuheessa vastaus: kuolleet herätetään.

Maailman ystävä. Hyi, miten inhottava sana. Muistan ajatelleeni, että sellainen minusta ei ainakaan koskaan tulisi. Maailma tai maailman ystävät eivät koskaan tulisi minulle rakkaammiksi, kuin usko. Tuomionpäivänä en haluaisi katsella kadotukseen menevien joukosta, kun muu perheeni on matkalla taivaaseen. En kestäisi sitä, että nimeäni ei mainittaisikaan elämän kirjassa ja lopulta seisoisimmekin eri joukoissa. Äiti varmasti katsoisi minua kasvot surusta vääristyneinä, isän kainalossa itkien. Isä itkisi myös. Pystyisivätköhän he nauttimaan taivaan riemusta sinne päästyään? Vaikka sanotaan, ettei siellä ole enää suruja tai itkua, unohtaisivatko he muka oikeasti minun kohtaloni? Vai eikö sitä enää edes olisi sen jälkeen, kun minut on viety sellaiseen paikkaan missä ei tarvita edes nimeä? 

Ahdistava ja liian todentuntuinen mielikuva.

Aloin jo kaivamaan puhelinta taskustani soittaakseni avopuolisolleni. Tarvitsin siihen hetkeen rauhoittavia sanoja, että pystyisin jatkamaan matkaa. Käteni liike kuitenkin pysähtyi ja hetken epäröityäni laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Tämä olisi asia, mitä lapsesta asti julkijumalaton ihminen ei koskaan tulisi ymmärtämään.

 Ja hänen kannaltaan ehkä ihan hyvä niin.

Kommentit