Kielletty tunne

Heipä hei, pitkästä aikaa!
Blogi on ollut hetken hiljaisuudessa koulukiireiden vuoksi, mutta nyt tulin rikkomaan hiljaisuuden!
On mukavaa jatkaa taas ihan uudella energialla tänne kirjoittelua :)
Tänään ajattelin puhua kielletystä tunteesta, vihasta.

Kuten olen varmasti jo ainakin sivulauseessa maininnut, viha on ollut lapsuudessani tunne, jota ei ole saanut kunnolla näyttää.
Se on täytynyt piilottaa ja sitä on hyssytelty mielestäni liiallisuuksiin asti.

Varmasti yksi iso syy siihen on se, että on haluttu välttää tarkoittamattomia tekoja ja sanoja, jotka tapahtuvat helpommin vihaisena.
On myös vedottu siihen, että huutaminen rikkoo aina jotain ihmisten väliltä.
Perimmäinen syy siihen kuitenkin on se, että huutamisen katsottiin olevan syntiä.

Koen, etten ole saanut lapsuudessani mallia siitä, miten vihaisena tulee käyttäytyä. Omat vanhempani ovat olleet suttuessaan lähes aina tyynen rauhallisia, eivätkä he ole huutaneet juuri koskaan.
Olen kokenut sen jopa pelottavaksi asiaksi, koska rauhallisen katseen takaa ei voinut lukea tai ennakoida yhtään mitään, mutta samalla tiesi kuitenkin toisen olevan vihainen.
Toivoin monesti, että vanhemmat olisivat mieluummin vaikka huutaneet kunnolla, kuin olleet rauhallisia!
Vihan kätkemisen seurauksena minun on edelleen vaikeaa käsitellä vihan tunteita. On vaikeaa muun muassa erotella, mistä viha pohjimmiltaan kumpuaa missäkin tilanteessa.

Koen hyvin usein myös syyllisyyttä vihan tuntemisesta ja se saa minut välttelemään suuttumista viimeiseen asti. Tämä vuoksi olen esimerkiksi riitatilanteissa yleensä se ensimmäisenä anteeksipyytävä osapuoli.
Vihan välttelyllä annan myös valitettavasti muille ikään kuin luvan kohdella minua huonosti.

Vihan piilottelulla on ollut toki myös joitain hyviä puolia: koen omaavani suhteellisen rautaiset hermot ja pitkän pinnan.
Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, myös ne negatiiviset tunteet, kuten viha, on saatava näyttää. Niiden kätkeminen tekee pidemmän päälle vain hallaa.

Jossain kohtaa patoutunutta vihaa on niin paljon, että sen täytyy päästä purkautumaan jollain tapaa.
Kun se viha sitten purkautuu ja päässä niin sanotusti naksahtaa kunnolla, en kykene enää hallitsemaan omaa käytöstäni. En useinkaan osaa kanavoida purkautuvaa vihaa oikeaan osoitteeseen, vaan puran sen lähimpänä oleviin asioihin ja ihmisiin.Huudan, raivoan ja saatan paiskoa tavaroita. Jos tilanteessa on minun lisäkseni joku toinenkin henkilö, saa hän varmasti osansa vihastani tulemalla haukutuksi tai oikein ääritilanteessa jopa tavaroilla paiskotuksi.

Ja siitä se noidankehä taas pyörähtää käyntiin: räjähdän, tunnen vihasta huonoa omatuntoa, vältän vihan tunnetta, viha patoutuu, räjähdän..

Onneksi olen saanut terapiassa hyviä valmiuksia ja keinoja vihan tunteiden käsittelyyn.
Olen ymmärtänyt, että patoutunut viha purkautuu usein itse sitä tiedostamatta, eikä se läheskään aina ilmene vihaisuutena.
Toisten vahingoittamiseen liittyvillä “pakkoajatuksilla” ja ääniharhoilla, joista aiemmin jo kerroin, on psykologini mukaan yhteys patoutuneen vihan purkautumiseen.
Pienin askelin mennään kohti parempaa; enää en tunne vihasta syyllisyyttä ihan niin usein, kuin aiemmin.
Olen myös huomannut, että huutaminen vapauttaa ja puhdistaa ilmaa, kunhan se tapahtuu aiheesta eikä ole jatkuvaa.
Koko ajan sitä oppii itsestään enemmän :)

Ihanaa viikonloppua teille!