Jos vielä uuden päivän saan


Oli jälleen koittanut ilta, taas yksi lahjaksi saatu päivä takana. Oli tullut aika kavuta omaan sänkyyn, rauhoittua peiton alla. Kohta isä tulisi levottamaan, sitten koittaisi pitkä yö. Pelotti. Olisipa jo aamu.

”Levolle lasken, luojani. Armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aamen.
Saat laittaa turvallisin mielin nukkumaan ja uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Hyvää yötä.”

Ovi narahti kiinni isän perässä, hiljaisuus laskeutui huoneeseen hänen lähdettyään. Minä jäin yksin ajatuksineni odottamaan unta.
Ristin uudelleen käteni, luin iltarukouksen vielä uudelleen. Sitten vielä uudelleen, ja vielä varmuuden vuoksi kerran. Silti synnin painava taakka painoi pienen ekaluokkalaisen sydämessä. Se tuntui niin painavalta, että hengittäminenkin oli vaikeaa. Synnin taakka rusensi painollaan pienen matkalaisen liikkumattomaksi sänkyynsä.

Aiemmin tänään, koulupäivän aikana eräs luokkakaveri oli ihmetellen kysynyt, miksei meillä ole telkkaria. Kiusaamista ja nauramista peläten olin sanonut, että emme tarvitse sellaista ja eikä meillä oikeastaan olisi tilaakaan.
Tuon lausahdukseni jälkeen iski hätä – Jumala oli kuullut, mitä sanoin. Jumala kuuli, etten tunnustanut uskoani vaan kiersin asian. Tällaiset tilanteet olivat varmaan juuri niitä Jumalan asettamia koetuksia, joista seuroissakin aina puhuttiin. Nämä tilanteet olivat varmaankin niitä, joissa olisi ollut oikein kertoa olevansa uskovainen.
Yritin unohtaa tilanteen, mutta pitkin päivää se palasi mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen. Syyllisyys kasvoi kasvamistaan, mutta en uskaltanut käydä pesemässä tätä matkanvikaa pois.

Teki mieli nousta sängystä ja kävellä vanhempien makuuhuoneeseen kuulemaan evankeliumia. Jos minä nyt yöllä kuolen, pääsenkö taivaaseen? Ei ole synnit anteeksi ja rauhaa Jumalan kanssa. Itku ja hätä kuristi kurkkuani, vedin peittoa tiukemmin ympärilleni. Jos piiloudun oikein pieneksi, kääriydyn peittoon huomaamattomasti, ehkä ne taivaan enkelit eivät löydä minua, jos tulevat yöllä hakemaan.

Nyt tämä parikymppinen naisenalku tahtoisi ottaa tuon pienen ekaluokkalaisen syliinsä, rutistaa tiukasti ja kertoa kaiken olevan hyvin. Olla vieressä ja silittää hiuksia niin kauan, että tämä pieni saisi unen ja turvallisen olon.
Kolmentoista vuoden takainen tapahtuma on yhä tuoreena muistissa ja tuntuu eiliseltä. Nyt sitä toki osaa katsoa aikuisen silmin, mutta pääsen yhä kiinni siihen pelottavaan tunteeseen ja hätään.

Vanhoillislestadiolaisuuden ydinajatus, anteeksiantamus, on hyvin kaunis asia. Se on kaiken keskus, sen ympärille rakentuu kaikki muu.
Kukaan ihmisistä ei ole synnitön, vaan kaikki tekevät päivittäin syntiä ajatuksin, sanoin ja teoin. Olisi tärkeää ahkeroida synnin poispanemisessa, että kuormaa ei kertyisi liikaa. Liika kuorma uuvuttaa ja tekee matkan hitaaksi.
Synnit on lupa uskoa anteeksi toisen matkaystävän siunaamana. Sen jälkeen niitä ei enää ole lupa muistella, vaan ne hukutetaan pohjattomaan armon mereen.
Ajatus on lohdullinen.

Omatunto, synnintunto. Tappiin asti terästäytynyt. Kuuliko Jumala? Näkikö Jumala, tietääkö hän? Kyllä, hän kuuli, näki ja tietää. Hiuskarvakaan ei tipahda päästä Jumalan sallimatta tai tietämättä.
Taas pitäisi nöyrtyä tunnustamaan heikkoutensa, pyytää synnit anteeksi. Olenko huono uskovainen? Onko muilla näin paljon kiusauksia ja koettelemuksia?
Omaa uskoani ja Jumala-kokemustani on aina varjostanut synnintuskan lisäksi pelko kuolemasta ja siitä, missä vietän iankaikkisuuteni.

Muistan lapsuudestani, että kuolemaan suhtauduttiin paitsi kunnioituksella, myös toiveikkuudella ja odotuksella. Kuolema tuntui jossain määrin jopa toivotulta asialta, varsinkin, jos oli saanut synnit anteeksi ja saisi juuri nyt, tässä hetkessä laskea matkasauvansa ja lähteä puhtaalla omallatunnolla.
Muistan aina pelänneeni kuolemaa ja sitä, olisiko minun lopullinen ja iankaikkinen paikkani lepo Jumalan helmassa taivaassa vai itku ja hammastenkiristys helvetin tulimeressä.

Tänä päivänä minulla on rauha. Suhtaudun kuolemaan edelleen kunnioituksella ja tiedän sen olevan joku päivä edessä, niin kuin meillä kaikilla.
Iltarukouksen luen yhä edelleen joskus, vaikka suhteeni Jumalaan on itsellenikin epävarma. Enää en tee sitä todistellakseni Jumalalle haluavani taivaaseen, vaan puhtaasti siitä syystä, että sillä on rauhoittava vaikutus.

Kommentit

Lähetä kommentti

Asiallinen kommentointi on suotavaa ja tervetullutta :)