Usko, epäusko ja ystävyyssuhteet

Olisiko teillä hetki aikaa puhua ystävyyssuhteista? Tarkemmin ottaen kuihtuneista sellaisista. Niistä, jotka usko on repinyt toisistaan etäälle muodostaen kuilun, jonka yli ei enää koskaan saa rakennettua siltaa.

Kaikki alkoi, kun yläasteella kielsin uskoni. Minulla oli pieni, tiivis ystäväporukka jonka kesken vietimme paljon aikaa. Osa ystävistäni oli yllättyneitä päätöksestäni erota uskosta, mutta helpotuksekseni kaikki tuntuivat kuitenkin ottavan asian hyvin.
Ajan kuluessa aloin kuitenkin huomata merkkejä ulkopuolelle jäämisestä. Aikani niitä sivuutin ja hoin itselleni, että nyt teet kärpäsestä härkäsen.

Eräänä päivänä "ei usko vaikuta meidän ystävyyteen" menettikin täysin merkityksensä.
Jäin ulkopuolelle, putosin tyhjyyteen. Yhtäkkiä olin se, jonka kanssa ketään ei kiinnostanut viettää aikaa. Se, jonka saapuessa paikalle tuli kiusallinen hiljaisuus ja alettiin puhumaan säästä. Yhtäkkiä olin ihan yksin.

Kuulin, että minua halveksutaan selän takana uskon kieltämiseni vuoksi. Se, että meikkasin ja laittauduin, teki minusta ystävieni silmissä huomionhakuisen. "Täytyy näköjään oikein näyttää, ettei ole enää uskomassa ja kaikki rajat on auki. "
Tosiasiassa laittautuminen oli minulle voimavara ja kyky ilmaista itseäni, ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla.

Aikanaan ystäväpiirimme sitten hajosi lopulta kokonaan. Elämääni jäi kyseisestä porukasta pari ihmistä "roikkumaan." Näille ihmisille olin aina se viimeinen vaihtoehto - se, jonka kanssa voitiin olla "jos ei tuu muuta."
Tyydyin osaani, koska en halunnut olla yksin. En halunnut olla se, joka koulun käytävillä istuu aina yksin ja jonka yksinäisyys jatkuu myös kotona ja vapaa-ajalla. Pelko ala-asteen aikaisesta kiusatuksi tulemisesta ja sen uusiutumisesta painoi liikaa.

Yläaste tuli päätökseensä ja muutin kotipaikkakunnaltani pois opiskelemaan. Pidimme satunnaisesti yhteyttä, mutta yhteydenpito harveni harvenemistaan. Muistan kysyneeni ystäviltäni, mistä oikein kiikastaa ja miksi olemme etääntyneet. Sain vastaukseksi kasan tuttuja, epämääräisiä selityksiä.

Sain opintoni valmiiksi, ihastuin ja rakastuin silloiseen mieheeni. Muutimme toiselle paikkakunnalle, yhä kauemmas kotipaikkakunnastani. Vuoden siellä asuttuani havahduin todellisuuteen : ystävilläni ei ollut hajuakaan, missä edes asun nykyään.

Ystäväni kävivät noihin aikoihin myös itse isoja elämänmuutoksia läpi - toinen muutti toiselle puolelle Suomea ja toinen kihlautui. Näissä elämänkäänteissä en enää ollut mukana - osin omasta halusta, osin itsestäni riippumattomista syistä.
Lopetin olemasta se ystävä, jonka vastuulla on pitää yhteyttä. Se ystävä, joka sopii tapaamisia ja yhteistä tekemistä ja tulee kerta toisensa jälkeen hylätyksi. Se ystävä, joka oli valmis tekemään kaikkensa, jotta toisella ystävällä on hyvä olla - kuuntelemaan, auttamaan ja rientämään vaikka keskellä yötä satojen kilometrien päästä auttamaan - saamatta kuitenkaan itse mitään takaisin.

Aikaa kului ja asiat mutkistuivat omassa parisuhteessani. Niitä tässä enempää avaamatta, tilanne johti lopulta eroon ja siihen, että muutin taas, tällä kertaa yksin.
Näiden tapahtumien jälkeen olen saanut elämäni järjestykseen uudelleen ja asettunut asumaan paikkaan, jota voin ensimmäistä kertaa ikinä kuvitella kutsuvani kodiksi loppuelämäni.
Uskon, etteivät ystäväni edes tiedä nykyistä asuinpaikkaani - enhän itsekään tiedä, missä he nykyisin asuvat.

Välillä kaipaan silloisia ystäviäni kamalasti. Tuntuu pahalta, että erilaiset elämänkatsomukset ajoivat meidät erilleen. Toisaalta koen helpotusta, etten enää voi sanoa tuntevanikaan heitä.

"Teini-ikä on tuulista aikaa ja usein kaveripiirit vaihtuvat."
Tämä lause pitää paikkansa, mutta en voi olla miettimättä, olisiko minulla edelleen ystäviä elämässäni jos olisin aikanaan valinnutkin toisin.

Toisaalta, koen nyt olevani tarpeeksi vahva seisomaan omilla jaloillani.
Olemaan riippumaton myrkyllisistä "ystävistä" ja nyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, valmis rakentamaan uusia ja terveitä ystävyyssuhteita.

Kommentit