Sieltä tänne

Yhdeksän vuotta sitten nuorella naisenalulla oli haave. Suuren suuri unelma, joka tuntui kaukaiselta, jopa mahdottomalta. Saavuttamattomalta.

Unelma vapaudesta. Unelma omannäköisestä elämästä. Omat elämänarvot, haaveet, tavat. Kaikki itse muodostettua, omaa. Ei mitään ulkopuolelta tulevaa, ainoastaan mitä itse haluan.

Yhdeksän vuotta myöhemmin olen saanut kaiken tämän ja enemmän. En kerralla, vaan vähitellen. En kokonaisuuksina, vaan pieninä rakennuspalikoina joille Ikean kalusteetkin kalpenisivat. Jokaisella kompastumisella, kaatumisella, itkulla ja uudelleen ylös punnertamisella on nyt tarkoitus. 

Enää en häpeä taustaani. Pystyn kertomaan menneisyydestäni ylpeänä pää pystyssä, ja toteamaan että olipahan matka. Tänä päivänä taustani on kääntynyt voimavaraksi ja elämäni raskain taistelu suurimmaksi voitokseni, joka valaa uskoa siihen, että kaikesta selviää. Myös niistä tulevista sodista ja vaikeuksista. Nyt minulla on rauha ja hyvä olla.

Minua on kutsuttu vahvaksi ja rohkeaksi, itsenäiseksi naiseksi. Naiseksi, joka seisoo omilla jaloillaan ja pystyy suojelemaan itseään ulkoa päin tulevalta pahalta. Tänä päivänä näen itsessäni nuo piirteet. Olen kulkenut niin pitkän matkan, ettei pysähtyminen ja olan yli vilkaiseminen enää pelota. Menneisyys ei enää saa minusta otetta.

Olisinpa tiennyt tämän päivän tulevan. Tänä päivänä kiitän sitä urheaa kahdeksasluokkalaista siitä rohkeasta valinnasta, joka muutti koko elämän. Tänä päivänä katson nuorempaa minääni silmiin, taputan olkapäälle. Sanoja ei ole, eikä niitä tarvita. On vain suunnaton ylpeys ja kiitollisuus.