Ajattelin
kertoilla itselleni vaikeasta aiheesta, joka on aikoinaan vaikuttanut
minuun syvästi. Asian ajatteleminen ja siitä kirjoittaminen nostaa
edelleen voimakkaasti ne tutut katkeruuden tunteet pintaan.
Millaista
on olla uskovaisena koulussa?
Jos
uskovaisia oppilaita olisi ollut enemmän samalla luokalla, ei koulussa
uskovaisena oleminen olisi ollut niin kamalan hankalaa. Koko peruskoulun
ajan omalla luokallani uskovaisia ja epäuskoisia oli noin puolet ja
puolet.
Joskus
oppilaille järjestettiin koulutehtävien sijasta jotain mukavaa
tekemistä, esim. elokuvien katselua tai teatteriesityksiä.
Uskovaiset lapset eivät pääsääntöisesti osallistuneet niihin,
koska "ei
uskovaisen ole tarpeellista ja sopivaa osallistua niihin."
Usein
ohjelmaa edeltävänä iltana uskovaiset äidit soittelivat
toisilleen ja neuvottelivat yhdessä lapsiensa menosta esityksiin tai
elokuvia katselemaan. Osa antoi lapsellensa luvan osallistua, mutta
valitettavasti minä kuuluin niihin lapsiin, joiden vanhemmat
katsoivat ohjelman olevan sopimatonta ja vahingollista uskolle.
Meille
uskovaisille järjestettiin muuta tekemistä näytösten tai
elokuvien ajaksi. Yleensä se oli matematiikan ekstratehtäviä,
kaunokirjoituksen harjoittelua tai jonkun muun aineen tehtäviä.
Joskus sai vaikkapa lukea kirjaa tai piirtää, mutta yleensä me
uskovaiset oppilaat ahersimme tehtävien kimpussa sillä aikaa, kun
muut olivat pitämässä hauskaa.
Se
häpeän tunne, kun muut luokkalaiset ihmettelivät ja kyselivät,
miksi en osallistunut esim. taikuriesitykseen..
Yritin
tukahduttaa kateuden ja häpen tunteet hokemalla itselleni, että
sellaiset maailmalliset taikuriesitykset ovat syntiä. Samalla
mietin, kuinka naurettavasti uskon takia joutuukaan toimimaan.
Olin
aina ihan ulkopuolella muiden jutustellessa mahtavasta elokuvasta tai
teatteriesityksestä.
Ala-asteella
katsottiin myös jonkin verran dokumentteja, jotka tukivat opetusta.
Kotonani ne rinnastettiin elokuviin, eikä niiden välillä nähty
mitään eroa. Myös niiden katsottin olevan syntiä ja niitä piti
välttää. Niiden katsomisesta käytiin aina oma keskustelunsa
kotona: "Eikö
me uskovaisina haluta välttää sellaisia synnin houkutuksia? "
Jos
oppitunnilla näytettiin elokuva tai jokin dokumentti ilman
ennakkoilmoitusta vanhemmille, opastettiin minut sanomaan
opettajalle, etten osallistu sen katseluun. Pari kertaa sen teinkin
ja vietin seuraavat pari tuntia yksin toisessa luokassa tai
käytävällä tekemässä tehtäviä. Jälkeen päin minulle
naurettiin käytökseni vuoksi.
Kun
muut luokan tytöt alkoivat saada korvakorut, minulta kysyttiin,
koska minä saan ne. Vastasin aina, etten tiedä. He olisivat
varmasti vain nauraneet, jos olisin sanonut, kuten minulle on
opetettu: ne ovat syntiä.
Kun
muut luokan tytöt alkoivat meikkaamaan, minulta kysyttiin, miksi en
meikkaa. En kehdannut sanoa, että olemme
kaikki jumalan luomistöitä, eikä hänen kättensä jälkiä saa
ihminen mennä parantelemaan. En
itse edes silloin käsittänyt, mitä se tarkoittaa.
Kun
muut luokkalaiset kiroilivat, he kysyivät miksi minä en kiroile. En
kehdannut sanoa heille, että se on sielunvihollisen
kutsumista ja hänen apunsa pyytämistä.
Kun
minulta kysyttiin, miksei meillä ole televisiota, vastasin, etten
tiedä. En oikeastaan itsekään tiennyt, miksi se luokiteltiin
synniksi.
Yläasteelle
siirtyessäni meikkaaminen oli epäuskoisilla tytöillä Se juttu.
Oppilaiden ulkonäöstä pystyi pitkälti päättelemään, olivatko
he uskovaisia vai eivät. Tahtomattaan sitä siis erottui räikeästi
massasta meikkaamattomuudellaan.
"Ai
miten niin et oo nähny sitä elokuvaa? Kaikkihan sen on nähny?!"
Niin,
paitsi minä. Elokuvien katselu on syntiä, enkä minä halua
elokuvien katselusta kuormaa omalletunnolleni.
"Häh
etkö muka oikeasti ole kuullut tätä biisä?"
Ei,
en ole. Olen katsos kasvanut tynnyrissä, jonne yksikään
maailmallinen musiikkikappale ei ole kantautunut.
Kun
opettaja kysyi uskonnontunnilla kysymyksen, eikä kukaan viitannut,
hän sanoi: "No
teistähän puolet on niitä vanhoillislestadiolaisia, kyllähän
ainakin teidän pitäisi tämä tietää."
"Äiti,
meillä on huomenna liikunnassa tanssia."
-No
minäpä soitan sille sinun liikkaopelle että sinä et sinne
tanssiin osallistu. Vai riittääkö, jos kirjoitan lapun?
“Äiti,
mulla jäi läksyt tekemättä. Jouduin jäädä tekemään ne koulun
jälkeen.”
-Voi
ei..sinähän sanoit illalla että läksyt on tehty! Mitähän ne
opettajat nyt ajattelevat koululla meidän perheestä kun nehän
siellä tiietää että ollaan uskovaisia? Keskustellan tästä vielä
isän kanssa illalla. Saat kuitenkin uskoa läksyjen unohduksen
anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Siinäpä koottuna muutamia
välähdyksiä, jotka muistuivat mieleen peruskouluajoilta. Kuten jo
mainitsin, olen edelleen todella katkera siitä, että jouduin
luopumaan niin paljosta uskon vuoksi. Minut suoraan sanoen
pakotettiin olemaan erilainen, kuin muut.
Olen katkera myös siitä, etten
saanut olla se mitä halusin. Minulle ei annettu mahdollisuutta
ajatella omilla aivoilla tai tehdä itse päätöksiä, joihin
ikäiseni olisi kyennyt.
Kaikki tämä tapahtui uskon
takia, joka minua ei henkilökohtaisesti koskettanut, mutta jonka
oppien mukaan jouduin elää. Uskon, joka oli iso osa eläämäni
liian kauan.
Peruskouluaika möllöttää
sisälläni edelleen mustana möykkynä. Sen muisteleminen tekee
kipeää ja siitä puhuminen ahdistaa. Se oli varmasti yksi elämäni
henkisesti raskaimmista ajanjaksoista ja ihmettelen, miten olen
jaksanut kahlata kunnialla sen läpi.
Siihen yhdeksään vuoteen
liityy ihan käsittämättömän paljon paskaa, mitä jouduin uskon vuoksi kokemaan. Myös toki vapaa-ajalla, mutta etenkin koulussa. Sen lisäksi piti vielä kestää ala-asteen aikainen koulukiusaaminen.
Näitä asioita on vieläkin
vaikea käsitellä ja mieluiten sitä olisi vain ajattelematta
peruskouluaikaa ollenkaan. En tiedä, tulenko koskaan olemaan sinut
sen yhdeksänvuotisen kidutuksen kanssa. Mutta toisaalta, tarviiko
edes?
Tuttuja ajatuksia. Kirjoitat hyvin.
VastaaPoistaYmmärrän tunteesi, muistan miten itseänikin hävetti moni asia uskontoon ja siihen liittyvään toimitaan liittyen. Hävetti ettei voinut osallistua konsertteihin, teatteriin jne.
Voin kokemuksesta sanoa, että ihan varmasti tulee vielä päivä jolloin nuo peruskoulun aikaiset uskontoon liittyvät kokemukset ovat saaneet pienemmän mittakaavan elämässäsi. Olen fiksun oloinen nuori ja sinulla on paljon viisaita ajatuksia. Uskallat selvästi kyseenalaistaa ja tehdä omia valintoja. Voit kääntää kaiken kokemasi vahvuudeksesi. Toki se ottaa varmasti aikaa, mutta joskus tulee päivä jolloin huomaat, että olet itseasiassa kokenut elämässäsi aika isojakin asioita ja kasvanut niiden myötä henkisesti ja olet vahva ihminen. Olisit varmasti voinut päästä helpommalla ilman uskonnollista yhteisöä ja sen tuomaa taakkaa, mutta uskalsit kyseenalaistaa, keräsit voimasi ja pyristelit irti. On ihan luonnollista, että nyt on aika vetää happea, oikoa siipiä ja katsoa mihin elämä kantaa.
Toivon paljon onnen ja ilon täyteisiä päiviä elämääsi.
Ole rohkea, mutta muista myös kunnioittaa itseäsi ja käännä voimavaraksi ne vaikeudet jotka tekivät sinusta vahvan.