Uskovaisena koulussa

Ajattelin kertoilla itselleni vaikeasta aiheesta, joka on aikoinaan vaikuttanut minuun syvästi. Asian ajatteleminen ja siitä kirjoittaminen nostaa edelleen voimakkaasti ne tutut katkeruuden tunteet pintaan.

Millaista on olla uskovaisena koulussa?

Jos uskovaisia oppilaita olisi ollut enemmän samalla luokalla, ei koulussa uskovaisena oleminen olisi ollut niin kamalan hankalaa. Koko peruskoulun ajan omalla luokallani uskovaisia ja epäuskoisia oli noin puolet ja puolet.

Joskus oppilaille järjestettiin koulutehtävien sijasta jotain mukavaa tekemistä, esim. elokuvien katselua tai teatteriesityksiä. Uskovaiset lapset eivät pääsääntöisesti osallistuneet niihin, koska "ei uskovaisen ole tarpeellista ja sopivaa osallistua niihin."

Usein ohjelmaa edeltävänä iltana uskovaiset äidit soittelivat toisilleen ja neuvottelivat yhdessä lapsiensa menosta esityksiin tai elokuvia katselemaan. Osa antoi lapsellensa luvan osallistua, mutta valitettavasti minä kuuluin niihin lapsiin, joiden vanhemmat katsoivat ohjelman olevan sopimatonta ja vahingollista uskolle.

Meille uskovaisille järjestettiin muuta tekemistä näytösten tai elokuvien ajaksi. Yleensä se oli matematiikan ekstratehtäviä, kaunokirjoituksen harjoittelua tai jonkun muun aineen tehtäviä. Joskus sai vaikkapa lukea kirjaa tai piirtää, mutta yleensä me uskovaiset oppilaat ahersimme tehtävien kimpussa sillä aikaa, kun muut olivat pitämässä hauskaa.

Se häpeän tunne, kun muut luokkalaiset ihmettelivät ja kyselivät, miksi en osallistunut esim. taikuriesitykseen..

Yritin tukahduttaa kateuden ja häpen tunteet hokemalla itselleni, että sellaiset maailmalliset taikuriesitykset ovat syntiä. Samalla mietin, kuinka naurettavasti uskon takia joutuukaan toimimaan.

Olin aina ihan ulkopuolella muiden jutustellessa mahtavasta elokuvasta tai teatteriesityksestä.

Ala-asteella katsottiin myös jonkin verran dokumentteja, jotka tukivat opetusta. Kotonani ne rinnastettiin elokuviin, eikä niiden välillä nähty mitään eroa. Myös niiden katsottin olevan syntiä ja niitä piti välttää. Niiden katsomisesta käytiin aina oma keskustelunsa kotona: "Eikö me uskovaisina haluta välttää sellaisia synnin houkutuksia? "

Jos oppitunnilla näytettiin elokuva tai jokin dokumentti ilman ennakkoilmoitusta vanhemmille, opastettiin minut sanomaan opettajalle, etten osallistu sen katseluun. Pari kertaa sen teinkin ja vietin seuraavat pari tuntia yksin toisessa luokassa tai käytävällä tekemässä tehtäviä. Jälkeen päin minulle naurettiin käytökseni vuoksi.

Kun muut luokan tytöt alkoivat saada korvakorut, minulta kysyttiin, koska minä saan ne. Vastasin aina, etten tiedä. He olisivat varmasti vain nauraneet, jos olisin sanonut, kuten minulle on opetettu: ne ovat syntiä.

Kun muut luokan tytöt alkoivat meikkaamaan, minulta kysyttiin, miksi en meikkaa. En kehdannut sanoa, että olemme kaikki jumalan luomistöitä, eikä hänen kättensä jälkiä saa ihminen mennä parantelemaan. En itse edes silloin käsittänyt, mitä se tarkoittaa.

Kun muut luokkalaiset kiroilivat, he kysyivät miksi minä en kiroile. En kehdannut sanoa heille, että se on sielunvihollisen kutsumista ja hänen apunsa pyytämistä.

Kun minulta kysyttiin, miksei meillä ole televisiota, vastasin, etten tiedä. En oikeastaan itsekään tiennyt, miksi se luokiteltiin synniksi.

Yläasteelle siirtyessäni meikkaaminen oli epäuskoisilla tytöillä Se juttu. Oppilaiden ulkonäöstä pystyi pitkälti päättelemään, olivatko he uskovaisia vai eivät. Tahtomattaan sitä siis erottui räikeästi massasta meikkaamattomuudellaan.

"Ai miten niin et oo nähny sitä elokuvaa? Kaikkihan sen on nähny?!"

Niin, paitsi minä. Elokuvien katselu on syntiä, enkä minä halua elokuvien katselusta kuormaa omalletunnolleni.

"Häh etkö muka oikeasti ole kuullut tätä biisä?"

Ei, en ole. Olen katsos kasvanut tynnyrissä, jonne yksikään maailmallinen musiikkikappale ei ole kantautunut.

Kun opettaja kysyi uskonnontunnilla kysymyksen, eikä kukaan viitannut, hän sanoi: "No teistähän puolet on niitä vanhoillislestadiolaisia, kyllähän ainakin teidän pitäisi tämä tietää."

"Äiti, meillä on huomenna liikunnassa tanssia."

-No minäpä soitan sille sinun liikkaopelle että sinä et sinne tanssiin osallistu. Vai riittääkö, jos kirjoitan lapun?

“Äiti, mulla jäi läksyt tekemättä. Jouduin jäädä tekemään ne koulun jälkeen.”

-Voi ei..sinähän sanoit illalla että läksyt on tehty! Mitähän ne opettajat nyt ajattelevat koululla meidän perheestä kun nehän siellä tiietää että ollaan uskovaisia? Keskustellan tästä vielä isän kanssa illalla. Saat kuitenkin uskoa läksyjen unohduksen anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Siinäpä koottuna muutamia välähdyksiä, jotka muistuivat mieleen peruskouluajoilta. Kuten jo mainitsin, olen edelleen todella katkera siitä, että jouduin luopumaan niin paljosta uskon vuoksi. Minut suoraan sanoen pakotettiin olemaan erilainen, kuin muut.

Olen katkera myös siitä, etten saanut olla se mitä halusin. Minulle ei annettu mahdollisuutta ajatella omilla aivoilla tai tehdä itse päätöksiä, joihin ikäiseni olisi kyennyt.

Kaikki tämä tapahtui uskon takia, joka minua ei henkilökohtaisesti koskettanut, mutta jonka oppien mukaan jouduin elää. Uskon, joka oli iso osa eläämäni liian kauan.

Peruskouluaika möllöttää sisälläni edelleen mustana möykkynä. Sen muisteleminen tekee kipeää ja siitä puhuminen ahdistaa. Se oli varmasti yksi elämäni henkisesti raskaimmista ajanjaksoista ja ihmettelen, miten olen jaksanut kahlata kunnialla sen läpi.

Siihen yhdeksään vuoteen liityy ihan käsittämättömän paljon paskaa, mitä jouduin uskon vuoksi kokemaan. Myös toki vapaa-ajalla, mutta etenkin koulussa. Sen lisäksi piti vielä kestää ala-asteen aikainen koulukiusaaminen.

Näitä asioita on vieläkin vaikea käsitellä ja mieluiten sitä olisi vain ajattelematta peruskouluaikaa ollenkaan. En tiedä, tulenko koskaan olemaan sinut sen yhdeksänvuotisen kidutuksen kanssa. Mutta toisaalta, tarviiko edes?